tiistai 31. joulukuuta 2013

Kiitollisuutta

Tänään, vuoden viimeisenä päivänä, pysähdyin vielä muistelemaan kulunutta vuotta. En suinkaan miettinyt niitä monia huonoja, tai surullisia hetkiä, vaan sitä kuinka monesta asiasta olen tänäkin vuonna saanut olla kiitollinen.
  Olen tehnyt päätöksiä, esimerkíksi koulun vaihdosta, joita en aivan yksin olisi uskaltanut tehdä. Elämääni on tullut monia uusia, tärkeitä ihmisiä ja sisältöä, jota en olisi edes osannut arvata vuosi sitten. En olisi aavistanut että seurakunnan jutut antaisivat minulle näin paljon, ja tuntuisivat näin tärkeiltä.
Jollain tavalla olen varmasti myös kypsynyt, vaikka onnekseni olen säilyttänyt myös lapsellisen riemun ja innon. Olen oppinut entistä enemmän nauttimaan pienistä asioista ympärilläni.
Toivottavasti myös ollut hyvä muille.
 Aina en ole osannut antaa kiitosta näistäkään asioista oikealle henkilölle. En minä, pieni ja heikko ihminen, jaksaisi yksin kaikkien tapahtumien ja tunteiden keskellä. Onneksi nyt ymmärrän jo paremmin, että on syytä kiittää Luojaamme siitä, että Hän on jälleen suojellut ja ohjannut meitä kaikissa päätöksissä ja erilaisissa elämämme hetkissä.



                                                     Ihanaa uutta vuotta kaikille!

Kuva:Janina Piirtola

maanantai 23. joulukuuta 2013



Kunnia Jumalalle korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisten kesken,
joita hän rakastaa.



Lämmin kiitos kaikille blogimme lukijoille
kuluneesta vuodesta ja 

Rauhallista Vapahtajamme syntymäjuhlaa.

torstai 19. joulukuuta 2013

Tähdistä kirkkain


Tähdistä kirkkain

pese, puhdista, kuuraa, puunaa, raaputa, kiillota, valmista, keitä, paista, ruskista, leivo, kiiruhda, valmistele, osta, lahjoita, nuku, lepää, tapaa, vieraile, piipahda, yksin, yhdessä, joukossa, rauhoitu, hiljennä, hiljenny, sytytä kynttilä, laula Hoosianna Daavidin pojalle.

Joulun tunnelmaan pääsemiseen on meillä kaikilla omat perinteemme. Yksi aloittaa valmistautumisen jo Pyhäinpäivästä paistamalla kinkun, toinen ensimmäisen adventin täpötäydestä kirkosta, kolmas vaihtaa jouluverhoja jouluaattoa edeltävänä yönä ja neljäs on sitä mieltä että tulee se joulu ilman hössöttämistäkin.


Mikä Sinulle on tärkeintä joulussa? Mikä luo joulun tunnelman?
Kauniit joululaulut, ikkunoihin syttyvät pimeyttä vastaan taistelevat valot, lähetyt ja vastaanotetut joulukortit. Rauhoittuminen, kynttilän elävä liekki ja aikainen aamukirkko.
Joulupöytä, yhdessä olo, lasten ilo ja riemu, rakkaat ihmiset.
Joulurauhan julistus ja jouluevankeliumi.


Tähdistä kirkkain johtaa seimen luo. Sen luokse voi jokainen tulla juuri niin kuin haluaa ja pystyy. Kesken työn ja arkisen aherruksen, kuten paimenet tulivat kedoltaan lampaiden kanssa. Kalliiden lahjojen kera kuten Itämaan tietäjät pitkien matkojen takaa. Enkelien lailla ylistäen ja iloiten vastasyntyneestä Vapahtajasta. Tai kuten Maria, joka hieman ihmeissään kätkee sydämeensä kaiken ja tutkiskelee niitä rauhassa.


Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas
Jes.9:5

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Tekemässä tietä kuninkaalle

Tällä kertaa täällä kirjoittelee aivan uusi tyyppi. Minua pyydettiin mukaan bloggaamaan ja tarjous oli ehdottoman houkutteleva.

 Lyhyesti esiteltynä olen 15-vuotias, yläastetta vielä käyvä pieni, positiivinen ja pirteä tyttönen. Kesästä alkaen Ulvilan seurakunnan jutuissa aktiivisesti mukana pyörinyt kerhonohjaaja ja tuleva isonen. Erityisiä harrastuksia ei tule mieleen, vaan tykkään pienistä ja arkisista asioista, kuten kutomisesta, rauhallisista kävelyistä ja ystävien kanssa oleilusta. Kirjoittaminen ja lukeminenkin lukeutuvat suosikkipuuhiin. Tulevaisuudesta sen verran että haaveena olisi papin ammatti, jota kohti aion taivaltaa.
Nyt vielä hieman ajatuksiani, joista puhuin viime sunnuntain nuorten messussakin.

Viime sunnuntain aiheena oli tehkää tie kuninkaalle. Nyt aion kertoa muutamia minun mielestäni merkittäviä asioita, joita yritän omassakin elämässäni toteuttaa.
 Ensinnäkin tärkeää on hyvien tekojen tekeminen muille. Ihan pienilläkin asioilla, kuten yksinäisen näköiselle ihmiselle puhumisella tai tippuneen esineen ojentamisella voi olla mieltä kohottava vaikutus molemmille. Pieni kehukaan, vaikka joka päivä, ei varmasti vaatisi liikoja.
 Myös epäitsekkyys on mielestäni tosi ihannoitavaa, koska itsekkyys aiheuttaa täällä niin paljon pahaa. Sen takia yritänkin aina välillä pysähtyä miettimään, onko tullut huomioitua muita tarpeeksi. Jos ei ole, miten asiaa voisi parantaa.
 Itse arvostan erilaisuutta. Me kaikki olemme yhtä hyviä, ja maailma tarvitsee erilaisia ihmisiä. Sen takia arvostan sitä, että uskaltaa olla oma, aito itsensä, ja pyrin samaan. Välillä on vaan vaikea muistaa että jos saa itsekin olla sellainen kuin on, pitää antaa sama oikeus muillekkin.
 Pohjimmainen ajatukseni siitä. miten minä yritän tasoittaa tietä kuninkaalle, on maailman parantaminen pienillä teoilla, jotka tekevät muut ihmiset edes vähän onnellisemmiksi. Mielestäni monet tiet tasottuisivat, jos me kohtelisimme toisiamme edes vähän paremmin.
 Tärkeää on silti muistaa ettei ketään voi aina olla kiltti ja ystävällinen, sillä emmehän me kuitenkaan ole täydellisiä. Se ei silti haittaa, yrittäminen on tärkeintä.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Nuorten kanssa kirkossa

Koko viimeviikon jännitin, kuinkahan tässä nyt käy. Sunnuntaipäivä vain lähestyi ja itselläni ei ollut yhtään mitään eväitä saada sunnuntain nuorten lauluesitystä kasaan.  Perjantaina vielä pianistin kanssa viimetipan treenit ja tunne ei ottanut poistuakseen.

Sunnuntaiaamu kello 9:00, vilskettä, puheen sorinaa, kysymyksiä, viimehetken suunnitelmia. Ei uskoisi että on kyseessä sunnuntaiaamu. Mielessä kysymys, mitenköhän kaikki onnistuu?

Siinä hetkessä kun Messu alkaa epävarman oloiset nuoret muuttuvat. Kaikki hössötys ja levottomuus katkeavat kuin leikaten. Sunnuntai rauha, tässä se on.  Nuorten rukoukset ja saarna, olen puhuteltu. Ahmin joka sanaa kuin ilmaa pitkän sukelluksen jälkeen. Nuorten laulun vuoro, en tiedä vaihtuiko kuoro matkalla, mutta korvani kuulevat jykevän kirkon holveista vahvaa laulua aivan kuin paikalle olisi ilmestynyt isompikin kuoro. Pianon taakse ilmestynyt nuori ammattipianisti tulkitsi joululaulua varmoin ja kokenein ottein.

Kirkosta astellessani pihalle olo on kuin useamman rippileirin jälkeen. Olin lähtenyt pitämään huolta siitä että kaikki menisi hyvin, ehkä opettamaankin jotain, on käynyt aivan päinvastoin. Nuoret ovat pitäneetkin tietämättään huolta minusta ja opettaneet minua. Olenkohan tullut vanhaksi ja raihnaiseksi?  En ehkä vielä mutamaan vuoteen.  Välistä on hyvä opetella ottamaan myös vastaan, se taito tuntuu olevan joskus itselläni ainakin hukassa.  Oma tärkeys ja taito voi helposti peittää muiden paikalla olijoitten kyvyt. Ehkä joku on odottanut saada tuoda lahjansa käyttöön, mutta lähtee pettyneenä pois paikalta, kun niin ”taitava” työntekijä on hoitanut homman.

Kiitos nuoret, teidän kauttanne minua kantoivat suuremmat kädet.














T:aneli

keskiviikko 27. marraskuuta 2013






               ODOTETTU VIERAS TEKEE JUHLAN


Jälleen on se aika vuodesta, kun meitä ihmisiä aletaan aivopestä jouluun.

Mitä kaikkea pitää tehdä, osata, ostaa, muistaa....

on rosollit, piparit, postikortit,
     pikkujoulut, hajuvedet, pehmeät paketit,
          siivoaminen...askartelukin,
sedän tädin tyttären kaiman - kaikkien mahdollisten ja "mahdottomien" huomioiminen juuri tähän aikaan vuodesta.

Sitten saat täydellisen joulun, kun olet..... Entä, jos en ole?



Jos en vain jaksa. Jospa minulla ei rahaa...tai aikaa... tai taitoa tehdä tuota kaikkea.

Miksi me annamme kaupallisuuden näännyttää itsemme ja lähimmäisemme, kun oikeasti voisimme keskittyä oikeaan jouluun. Jouluun, joka tulee hartaasti odottamalla, kaikessa rauhassa ja ilman paniikkia. Siihen tarvitaan vain pieni lapsi, tallin seimi ja tähti oppaaksi - sinulle ja minulle.

Sitä minä sanoisin täydelliseksi jouluksi.

Kuva ja teksti: Marika Keitaanniemi



maanantai 4. marraskuuta 2013

Pyhäinpäivän ajatuksia





Viime viikolla ajaessani autolla töihin, näin monipäisen joutsenauran lähestyvän. Näky oli niin huikaisevan kaunis, että pysäytin auton, avasin ikkunan ja ihaillen katsoin miten linnut lensivät ylitseni. Kuulin niiden honottavan torvimaisen äänen, näin miten kaulat olivat kurkottuneet eteen, miten valkoiset siivet läpsyivät tuulessa kuin lakanat.

 - Näkemiin, näkemiin, huusivat joutsenet, - keväällä nähdään taas!

 Kyyneleet nousivat silmiini: toivo!



Joutsenten lähtö kertoo minulle jälleennäkemisen toivosta, uudesta orastavasta keväästä joka siintää elämänmittaisen talven jälkeen.

Nyt täällä kaamoksen hämärässä meidän tehtävämme on sytytellä lyhtyjä pimeään ja tehdä valoa rakastavin käsin toinen toisillemme.

Joutsenet lähtevät, me jäämme.

Ennen kuin tapaamme taas, on koitettava löytää kaipaukselleen väylä, on etsiydyttävä kohtaan jossa maa kantaa ja jossa voi surunsa kanssa olla turvassa. Jumalan kämmenellä on uurteita ja poimuja kuin pesäkoloja, ne antavat suojaa ja kämmenen reunan yli voi rauhassa kurkkia maisemaa, joka eteen avautuu.

Pyhäinpäivän iltakirkossa katsoin miten valkoisten kynttilöiden kaulat olivat kuin joutsenilla, ylöspäin. Kynttilöiden päissä valo, kaikkien heidän muistoksi, jotka jo ovat päässeet perille. Kynttilän liekki kuin majakan valo: se näyttää tien kotiin.

torstai 17. lokakuuta 2013

 Lasten kaltainen on Taivasten valtakunta

Tänä syksynä meitä etelän ihmisiäkin on hemmoteltu ihanilla ruskan väreillä. Kullankeltaiset koivut ovat reunustaneet pellonvieruja ja pihamaita uskomattoman runsaalla lehtimassallaan - kiitos poikkeuksellisen  kauniin ja lämpimän kesän!
Tuuletontakin on ollut - ei yhtään kunnon myrskyä, ja niinpä kaikki lehdet ovat pudonneet hiljalleen maahan emopuunsa ympärille.

Kaunista - lähes runollista!



Vaan osaammeko olla tyytyväisiä, kiitollisia tästä ympärillämme olevasta kauneudesta? Harmillisen monta kertaa olen kuullut urputusta, valitusta, kitinää siitä, kuinka paljon on lehtiä haravoitavana....
Siksi olikin riemastuttavaa nähdä, kuinka pienet koululaiset kotimatkallaan hyppivät ja nauroivat, kahlasivat lehtimassassa reput keikkuen, iloiten keveistä, kullankeltaisista lehdistä. Paljon olisi meillä aikuisilla asenteissa korjattavaa.

teksti ja kuva: Marika Keitaanniemi

Hymy

Edes yhtenä päivänä maailman tärkein, moni teistä varmasti tietää, mistä tämä kyseinen facebookryhmä sai alkunsa. Itsekin siihen liityin. Tästä ryhmästä tulikin sitten mieleeni, että kuinka pienillä asioilla voimme saada ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Se voi olla: 
-hymy
-sana
-kehu
-halaus
-kosketus
-katse
-teko
-avun anto

 Näitä asioita on siis monia. 

Heitänkin nyt haasteen ilmaan: Yrittäkää joka päivä tehdä joku näistä teoista, mielellään tuntemattomalle ihmiselle. Sillä hymy tuntemattomalle, voi piristää tuntematton päivää todella paljon. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli, jos saa hymyn takaisin tai joku auttaa sitten joskus sinua.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Ikäkriisi

Mun piti tästä teille jo aiemmin tulla höpisemään, mutta ei vaan aikaa oo liiemmin ollut, joten nyt istuin alas ja ajattelin kertoa teille mun mieltä painavasta asiasta. Eli iästä, ihmisen vanhenemisesta. 

Olen töissä palvelukodissa, joten nään siellä paljon ihania vanhuksia, osa on ihanan höppänöitä toiset taas vähemmän muistisairaita. Täytin itse viime viikolla kaksikymmentä. Tuntuu niin jotenkin vanhalta. Enhän siis oikeasti ole vanha, mullahan on koko elämä vielä edessä. Mutta silti jotenkin tuntuu et nyt pitäis ottaa kaikki niin vakavissaan, kun ikä on kaksikymmentä tai yli. Kuitenkin ainahan voi olla ikuisesti, henkisesti, nuori, ja sitä mä aion olla! Eihän tää vanheneminen nyt missään vielä tunnu. Mikä siinä on, että sitä vanhenemista pelkää niin paljon, se on täysin luonnollista. Kyllä meille kaikille tulee joskus ryppyjä, itse toivoni saavani ryppyni nauramisesta enkä murjottamisesta. 

Ja sitäpaitsi kyllähän "vanhanakin" voi elää ihanaa elämää, ei sitä aina tarvi elää elämäänsä täysillä vain nuorena, vaan myös vanhana ja joka ikävuotena siinä välissä! Vai mitä mieltä ootte? Loppuuko elämä kaksvitosena niinku sanotaan?




Emme saa pelätä eteenpäin menevää aikaan, meidän on hyväksyttävä se, että joka minuutti, joka sekunti, joka tunti ja vuorokausi, olemme taas hetken vanhempia.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Heräämisiä

Eiköhän ole aikakin antaa tällekin blogille tuulta siipien alle! 

Kesä on mennyt niin hurjaa vauhtia ja syyskuukin on jo puolessa välissä, että välillä pitäisi muistaa pysähtyä hetkeksi ja katsomaan ympärilleen. Kaikkea tätä ihanaa muutosta, jota tapahtuu luonnossa. Vihreä alkaa muuttua keltaiseksi ja oranssiksi, auringon laskut ovat entistä kauniimpia, pimeys tulee nopeammin, sitten sytytetään kynttilöitä ja nautitaan niiden luomasta tunnelmasta. 

Mulle käy aina niin, silloin kun on aivan järkyttävä kiire ja asiat tuntuvat kaatuvan päälle, niin silloin pysähdyn. Katselen ympärilleni ja huomaan asioita, joita en ole ennen nähnyt. Tänään mulle kävi just niin. Yritän kauhealla kiireellä tehdä kotitenttiä valmiiksi, kahvia on mennyt varmaan jo pannullinen ja sitten pysähdyin. Katsoin ulos ikkunasta ja näin kuinka puut ovat alkaneet muuttaa väriään, kuinka lehtiä jo lentelee alas puista ja ihmiset vetävät syystakkejaan päälle.



Seuraavan kerran kun menette ulos, Pysähtykää, katsokaa ympärillenne, kuunnelkaa, hengittäkää syvään, nauttikaa hetkestä.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Kevättä!


Vasta tänään aloitin pyöräilykauden ja eilen pihakeinussa kirjoittamisen. Pitkittynyt flunssa ja kauas huhtikuulle jatkuneet talven liepeet eivät ole suoneet pyöräily- eikä keinussa kirjoittamisen iloa aiemmin. Aamulla tuntui vapauttavalta painaa pyöräilypotta päähän ja polkaista aistimaan kevät. Tuuli oli raikas ja puuskittainen, mutta eipä se tuolla pellon reunallakaan liikaa haitannut.
Tuntui hyvältä tervehtiä leskenlehtiä ja katsoa niitä pyörän selästä suoraan silmiin. Autolla ajaessa kun ei erota kuin juuri ja juuri niiden kasvot.
Minulla on vanha pyörä. Siinä ei vauhdin tehoja liiemmin ole, jollei ole ajajassakaan, mutta pyöräilen nauttiakseni, nähdäkseni, haistaakseni, kuullakseni ja kohdatakseni. Pyörän päältä voi huudella tervehdyksen tutuille ja pysähtyä vaihtamaan pari sanaa.
 Pyörän kanssa voi hakea uusia reittejä, oikopolkuja tai mutkia.Ja aivan kuin ajatuksetkin saisivat siinä rauhassa tekeentyä ja muhia.

Ja kun työpäivän lopulla istahdan pihakeinuun päiväkirjani kanssa, alkaa kynä tanssimaan ihan omaan tahtiinsa. Kynällä on ilmaa jalkojen alla, tilaa hengittää ja kattona taivas, niin kuin minullakin.




keskiviikko 10. huhtikuuta 2013














ELÄMÄN HAURAUS

Vastasyntynyt lapsi - ihminen puhtaimmillaan,
toisista riippuvainen, avuton, hauras.

Leikki-ikäinen
- jo muutaman kolhun saanut ja antanut,
toisista riippuvainen, avuton, hauras.


Nuori ihminen
- mahdollisuuksia täynnä, elämä edessä.
Ihanteet ja tavoitteet korkealla,
toisista riippuvainen, avuton, hauras.

Aikuinen - maailmaa ja elämää nähnyt,
mekossaan, lahkeissaan tahroja matkalta
- toisista riippuvainen, avuton, hauras.

Vanhus harmaine hapsineen,
eletyn elämän juonteet kasvoillaan
- toisista riippuvainen, avuton, hauras.

Ihmisen elämä, alusta loppuun
- toisista riippuvaista, avutonta ja haurasta.

Varo särkemästä.

kuva ja teksti: Marika Keitaanniemi

perjantai 29. maaliskuuta 2013


Hiljaisen viikon varrella syntyneitä ajatuksiani tanka- ja haikurunon muodossa:

Ihmisen hinta
naulittuna ristille
Armahda meitä!



Jumalan Poika
huutaa itsensä julki
vaikenemalla.
Hänen läsnäolossaan
kuulen: Se on täytetty!



Kuoleman jälkeen
linnutkin vaikenevat,
maa itkee hiljaa.
uskooko kukaan valoon
- että aurinko nousee...



Aamun enkeli
iloitsee haudan suulla
käsissään taivas.

Sydänjää





Sulattaako kevätaurinko myös talven aikana jäätyneet sydämet? Toipuuko sielu sen vallanneesta mustasta jäästä? Miten tuosta ennen niin rakkaasta läheisestä tulikin täysin vieras kummajainen?

Mitä tehdä kun ei tunnekaan iloa ja kiitollisuutta täytetystä tiskikoneesta vaan ärtymystä ja suuttumusta kun lusikat ovat väärässä lokerossa sekä kahvikuppien korvat väärään suuntaan?

Entä kun huomaa sanojen satuttavan enemmän kuin hoitavan?

Kun jokaisella on niin paha olla että huutaminen, rumat sanat tai jäätävä hiljaisuus ovat arkipäivää.

Toivoon takertuen, luottaen siihen että terävimmätkin jääpiikit lopulta sulavat


Pääsiäisen valaisemaa


Viime viikkoina on voinut havaita valon määrän lisääntyvän. Talvi on kääntymässä kevääksi. Kirkkaimpina hetkinä olen saanut kaivaa jo aurinkolaseja lievittämään auringon häikäisevää vaikutusta.

Pääsiäisen sanoma sopiikin hyvin tähän vuodenaikaan, jolloin mennään kohti valoisampaa aikaa. Pääsiäisen ajan raamatuntekstit kulkevat synkistä kuoleman hetkistä kohti kirkkaan pääsiäisaamun iloa. Kirkossa tämä kaikki on silmin havaittavissa. Kiirastorstain iltamessussa alttari riisutaan ja ainoastaan yksi Kristusta kuvastava kynttilä jää palamaan. Pitkäperjantaina kun evankeliumissa on kerrottu Jeesuksen kuolemasta, viimeinenkin alttari kynttilä sammutetaan. Pitkänä perjantaina ja lankalauantaina alttarilla on musta kangas. Pääsiäisaamun juhlaan alttari puetaan taas valkoiseksi. Pääsiäisenä voimme kokea kuinka valo voittaa pimeän. Elämä voittaa lopulta kuoleman.

Elämään kuuluu niin valon kuin pimeyden hetkiä ja hetkiä näiden väliltä. Elämme liikkeessä näiden vastakohtien välillä. Joskus värit sekoittuvat, synkkään hetkeen liittyy jotain valoisaa ja toisinpäin. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi onnistunut elämään niin ettei synkkyys olisi koskaan varjostanut omaa kulkua. Synnyimmepä tänne kuinka hyvien ja kirkkaiden tähtien alla, miten täydellisinä tahansa, jokainen meistä ryvettyy elämänsä aikana tavalla tai toisella. Epätäydellinen maailma tekee minustakin epätäydellisen, vaikka haluaisin olla hyvä.
Elämä ei ole itsestään selvää tai yksinkertaista. Kaikki ei ole valkoista tai mustaa. Olemme jatkuvassa liikkeessä, matkalla toivottomuudesta mielekkyyteen, pimeydestä valoon. Ja tämän suunnan haluamme pitää. Harva haluaisi elämänsä suunnan olevan synkkyyteen ja epätoivoon. Useimmat meistä toivovat, että edessä oleva matka veisi meitä aina parempaan. Pääsiäisen sanoma tuo eteemme valoisan tulevaisuuden. Taivalluksen lopussa meitä odottaa elämä, jonka ylle varjot eivät enää lankea. Kuolema on voitettu ristillä, jotta me elämässä ryvettyneet voisimme vaeltaa täällä kohti parempaa. Matkalla on varjoja mutta perillä valo.



tiistai 26. maaliskuuta 2013

Reissaillessa

Totaalinen maiseman vaihdos. Viime tekstissäni puhuin teille muutosta omaan kotiin, pois vanhempien luota. Viikon asuttuani ja saatuani tavarat paikoilleen pakkasin matkalaukkuni ja suuntasin kohti Isoa-Britanniaa, Lontoota ja vielä tarkemmin Kensingtonia.

Kun tulee uuteen kaupunkiin, vieläpä metropoliin, on aluksi hieman sekaisin.
Mihin menen? Millä menen? Mistä saan apua? Miksi täytyy kulkea oikeaa puolta? Autot ajavat "väärää" kaistaa. Vaikka olenkin Lontoossa ennenkin käynyt, kyllä se alkuun menee jonkin aikaa, että saa totuteltua.

Kunhan palautuu ensimmäisestä järkytyksestä huomaakin, että hei ihmisiä nämäkin täällä vain ovat! Kulttuuri on todella erilainen kuin Suomessa, ihmisiä todella paljon enemmän ja ihmiset puhuvat todella montaa kieltä!

Varsinainen kulttuurishokki, mutta minun ei tarvitse hätääntyä, onhan minulla aina suojelusenkeli matkassa!

Kensingtonin kirkko! 

Olettekos te kokeneet kulttuurishokkeja? 

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Uusi aika

Elämä saa tuulta siipien alle.
Teen jotain uutta ja ennenkokematonta.
Tunnen kuinka uusi sivu alkaa kirjassani.
Kirjoitan itse omaa tarinaani.
Maisemani vaihtui.
Maalautui aivan uuden väriseksi.
Kokeilen rajojani.
Nauran.
Iloitsen.
Tästä se lähtee.

Oma, itsenäinen elämä.

 

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Ristillä siunattu




Join aamukahvia kaikessa rauhassa. Taas kerran, yllättäen ja pyytämättä, sain pienen tyttäreni taholta jotain ajateltavaa. Lapsi tarttui kaulassani roikkuvaan ristiin. Siihen koruun, jota välillä käytän, välillä en. Vaatteiden mukaan valitsen koruja, risti mahdollisuutena muiden joukossa. Tyttöni sanoi: "Kun sulla on tämä risti, niin sut on siunattu tällä merkillä".

Seurasi sekalaisia ajatuksia. Hämmennystä. Lapsen ajatus lähti todennäköisesti lapsikuorossa opitusta laulusta, jossa puhutaan ristinmerkillä siunaamisesta. Jos olisikin niin, että kun risti roikkuu kaulassani, olisin siunattu sen päivän toimissa. Ja ainakin on niin, että monesti minut on siunattu ristin merkillä – kasteessa ja sen jälkeen. Entä kun Jeesus puhuu ristin kantamisesta? Voisiko siinä omaan osaan tyytymisessä olla siunaus?

Entä kuinka suuren siunauksen olen saanut ristillä, kun Jeesus kuoli minunkin puolesta? Siihen voidaan todellakin liittää ajatus siitä, että kun minulla on risti – siis Jeesus – niin minulla on myös siunaus.

Näissä mietteissä toivotan siunattua paastonaikaa Sinulle – ristillä siunattua!

torstai 7. maaliskuuta 2013

Jumalan matematiikkaa ja elämäniloa

Yleisesti ajatellaan, että 5+2=7. Mutta Jumalan matematiikka on erilaista. Kun Jumala on mukana 5+2 = 5000+12. Mitä??? Vinkkejä arvoituksen ratkaisemiseksi saamme ensi sunnuntain evankeliumista:

    Jeesus lähti Galileanjärven eli Tiberiaanjärven toiselle puolen. Häntä seurasi suuri väkijoukko, sillä ihmiset olivat nähneet tunnusteot, joita hän teki parantamalla sairaita. Jeesus nousi vuorenrinteelle ja asettui opetuslapsineen sinne istumaan. Juutalaisten pääsiäisjuhla oli lähellä.
    Jeesus kohotti katseensa ja näki, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Hän kysyi Filippukselta: "Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?" Tämän hän sanoi koetellakseen Filippusta, sillä hän tiesi kyllä, mitä tekisi. Filippus vastasi: "Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin." Silloin eräs opetuslapsi, Simon Pietarin veli Andreas, sanoi Jeesukselle: "Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?"
    Jeesus sanoi: "Käskekää kaikkien asettua istumaan." Rinteellä kasvoi rehevä nurmi, ja ihmiset istuutuivat maahan. Paikalla oli noin viisituhatta miestä. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat. Kun kaikki olivat kylläisiä, Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan." He tekivät niin, ja viidestä ohraleivästä kertyi vielä kaksitoista täyttä korillista palasia, jotka olivat jääneet syömättä.
    Kun ihmiset näkivät, minkä tunnusteon Jeesus teki, he sanoivat: "Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan." Mutta Jeesus tiesi, että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan, ja siksi hän vetäytyi taas vuorelle. Hän meni sinne yksin.
(Johannes 6: 1-15)

Kun Jumala on mukana, viisi leipää ja kaksi kalaa riittää 5000:lle ja tähteiksikin jää vielä 12 korillista. Tämä ei selvästikään ole koulumatematiikkaa, vaan jumalallista matematiikkaa.

Mitä tästä pitäisi oikein ajatella? Ehkä ensinnäkin sitä, että Jumalan keinot ja ajatukset todellakin ovat erilaisia kuin meidän. Sen, että emme ymmärrä tai käsitä, ei pitäisi kuitenkaan johtaa siihen, että yrittäisimme rajoittaa  Jumalan toimintaa. Haluaisimmeko edes sellaisen Jumalan, jonka voisimme täydellisesti ymmärtää?

Toiseksi haluaisin kiinnittää huomiota Jeesuksen toimintaan. Jeesus otti leivät ja kiitti Jumalaa ennen kuin jakoi leivät ja kalat syömään asettuneille. Ihmettä edelsi siis kiitos. Ja juuri kiitoksessa taitaa piillä ihmeen siemen. Sillä alkukielen kiittämistä tarkoittava eucharisteo sulkee sisälleen myös armon (charis) ja siitä derivoituu myös chara eli ilo. Jeesus tunnisti leivän armoksi, kiitti ja siitä seurasi suuri ilo.

Kuinka usein kaikessa kiireessä unohdamme juuri kiitoksen? Ja siinä ohessa Jumalan ja elämän ihmeen? Pidämme elämän suuria lahjoja itsestään selvinä. Luulemme saavuttavamme ilon ja onnen hankalia asioita välttämällä ja ahdistusta karttamalla. Mutta ilon siemen onkin kätketty kiitokseen. Olisiko tässä parannuksen paikka?

Mitä jos huomaisimme pienetkin asiat ympärillämme lahjana ja kiittäisimme....seuraisiko siitä todellakin elämäämme suurta iloa? Suosittelen kokeilemaan. Vaikkapa listaamalla saamiamme lahjoja tähän tapaan:
 
Lämmin teekuppi kädessä.
Lisääntyvä valo.
Linnunlaulu.

Kiitos, Jeesus.
Kiitos elämän ihmeestä.
Kiitos kasvavasta ilosta.
Aamen

maanantai 18. helmikuuta 2013

Innostumisesta



Olen antanut itselleni luvan innostua. Se on kyllä aika vaikeaa, mutta ainakin yhden asian suhteen olen siinä onnistunut. En mieti riskejä tai sitä, miten käy, jos mokaan. Mietin, kuinka aion toteuttaa ajatukseni. Mietin mitä sitten tapahtuu, kun olen toteuttanut ideani. Muutamille olen paljastanut suunnitelmani ja olen kuin ulkopuolelta ihmetellen kuunnellut omaa puhettani: ei epävarmuutta äänessä, ei jossittelua tai erilaisten vaihtoehtojen esittelyä. Todella poikkeuksellista käytöstä minulta!

Miksi onkin niin vaikeaa innostua ja heittäytyä? Johtuuko yleinen aikuisten varauksellisuus monista koetuista epäonnistumisista? Vai onko innostuminen joidenkin mielestä sukua ylpeydelle ja sitä myöten paha asia? Lapset osaavat innostua salaman nopeasti ja sillä innostuksen antamalla energialla he sitten tarttuvat toimeen. Lisäksi he ovat ylpeitä tuotoksistaan. Mikseivät aikuiset tee niin?

Haastan sinut kokeilemaan innostumista! Se lähtee asenteesta, puheesta, käytöksestä. Esimerkkinä toimikoon vaikka leipominen. Kutsu ystävä iltateelle ja kerro, että aiot leipoa jotain tosi hyvää. Käy läpi ohjeita kunnes innostut jostain kuvasta tai reseptistä muuten vaan. Ala leipoa ja koita säilyttää innostunut, itseensä luottava ja tyytyväinen asenne: minä osaan, tästä tulee hyvää, kyllä ystävänikin ilahtuu! Asenne siirtyy tuotokseen ja teekupin äärellä voit vielä ylittää itsesi: kun ystäväsi kehuu leipomustasi, ole samaa mieltä. Koko kakku, teeleipä tai kaurakeksi lässähtää ja lyttääntyy silmissä, jos siinä vaiheessa tyydyt toteamaan: No, ei tää nyt ole kovin ihmeellinen. Tai: Ei siitä ihan sellainen tullut kuin piti. Tai: Jos mulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin varmaan tehnyt yhden toisen jutun.

Keväällä on helppo innostua vaikka puutarhatöistä, lintubongauksesta tai ikkunanpesusta. Mitähän sitä vielä keksisi nyt lopputalven iloksi? Nimittäin voin lyhyen kokemuksen perusteella paljastaa: innostuminen antaa valtavasti iloa! Ja sitäpaitsi asenne voi levitä.

Kerrohan sinä tänne blogin kommentteihin, jos innostuit jostain!

lauantai 16. helmikuuta 2013

Old is gold


Olin menossa Kuopukseni 9v. kanssa elokuviin, kun hän yhtäkkiä nyhti minua hihasta ja supatti: – Äiti, katso miten suloisia! Kun käänsin katseeni hänen osoittamaansa suuntaan, näin että hän tarkoitti mummoa ja pappaa, jotka kävellä kihnuttivat käsikynkkää viereisellä kadulla.
Tunsin hyvää mieltä siitä miten poikani oli tajunnut asian kauneuden sekä siitä, että noilla kahdella on toinen toisensa.          

                           
                            

                                             Kun ovat menneet vuodet ja vuosikymmenet,
                                             voimat ja viereltä rakkain,
                                             elämä uurtaa kasvoihin jäljet
                                             sisimpään vielä syvemmät.
                                            Sileää ihoa kuka kaipaa,
                                            ei sileän pinnalla mikään pysy,
                                            ei kämmen, ei kyynel.
                                            Niin me tarvitsemme rypyt
                                            kuin toisen ihmisen,
                                            käden johon tar ttua
                                            silmät joihin katsoa.

                                      Ja niiden jälkeenkin vielä
                                           yhä kädet ja silmät ja rypyt.




keskiviikko 13. helmikuuta 2013

14.2.

Moni pitää ystävänpäivää täysin turhana kauppojen keksimänä rahan tuhlaus päivänä. Minä en. Minusta on edes kerran vuodessa tärkeätä muistaa kertoa ystävilleni mitä he minulle merkitsevät. Valitettavan harvoin sitä muuten tulee tehtyä.

Minun piti näpertää ihan itse ystävilleni jokin pieni lahja ystävänpäiväksi. En vain saanut aikaiseksi. Sitten ajattelin kirjoitan heille käsin ihan oikean kirjeen. Suunnitelmaksi jäi sekin.

Mieleeni hiipii entisen työkaverin käyttämä sanonta: "Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla"
Koska suuntana ei ole helvetti vaan se toinen, julkinen tunnustus lienee paikallaan.

Ystävät ja ystävyys ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Elämäni ylä- ja alamäet ovat helpompia heidän kanssaan. Ja ilman heitä en olisi uskaltanut olla umpisolmussa, pudota pohjalle tai nousta korkealle. Olen rohkeampi ystävieni ansiosta. Tiedän heidän hyväksyvän minut juuri sellaisena kuin olen. Aina. Ehdoitta. Meitä ei ole aika, etäisyys tai hiljaisuus erottanut.


Kiitos Iina, Aino, Pauliina, Hanna, Eeva-Liisa ja Tuija että olette olemassa. Lähellä ja kaukana, ajatuksissa ja sydämessä, iloissa ja suruissa sekä teoin ja totuudessa.

~ ~ ~
 
"Mitä voin sanoa ystävälle,
joka on aina auttamassa?
Tukemassa ja neuvomassa,
vaikka ei edes tiedä mistä on kysymys.
Rakkaalle ihmiselle,
joka jaksaa muistuttaa minulle, että olen olemassa!
Nämä ystävät ovat harvinaisia aarteita,
joita ilman elämä olisi hyvin yksinäinen taival.
Rakastan Sinua, ystäväni
- kiitos, että olet olemassa!
 
(kirjoittaja valitettavasti tuntematon)
 
Sykkyrällä

Kävelylenkillä katseeni nauliutui pehmeän lumen peittämään, tiukalle kerittyyn aitaverkkorullaan. Näkymä oli jotenkin samalla aikaa melankolinen ja kaunis. Siinä se kyyhötti toisen samanlaisen vieressä odottamassa kesää ja häntä, joka kerisi rullan auki, jotta se pääsisi toteuttamaan tehtäväänsä.

- tiukalla sykkyrällä, hiljaa odottaen.

Joka päivä kohtaamme ihmisiä, jotka tuovat mieleeni tiukalle käärityt rullat. Ihmisiä, joiden lähelle ei pääse.  He pitävät asiat sisällään verhoten ne kuka mitenkin - kiireisellä elämällä, hiljaisella vaatimattomuudella, kauniilla tavaroilla,  panostamalla ulkokuoreen. Kuitenkin sisällä voi olla pimeää ja tyhjää, surua, ahdistusta. Itse ei jaksa keriä itseään auki...

Mitäpä, jos sinä olisit se lähimmäinen, jota odotetaan - joka puhdistaisi lumet päältä, joka kerisi hiljaa ja varoen rullan auki - suorisit helmat ja silittäisit lahkeet. Siihen ei tarvita suuria tekoja tai sanoja; puhelinsoitto, kaunis sana tai ystävällinen ele ovat jo hyvä alku. "Lähdetkö kävelylle", "tuletko päiväkahville?"

Teksti ja kuva: Marika Keitaanniemi

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Jälkiä sydämessä



 Tyttöseni kysyi yllättäen kesken leikkinsä: “Voiko sydämeen jäädä jälkiä?” Mistä lie moisen ajatuksen saanutkin. Ehkä siitä, että menneiden vesirokkojen seurauksena on puhuttu arvista. Tai toki jälkiä on tehty myös ulkona lumeen ja hiekkaan. En tiedä miksi kysyi.

Voiko sydämeen jäädä jälkiä? Ei tarvinnut kuin katsoa kysyjää silmiin, niin monet sydämelle painuneet jäljet tulivat mieleen näkyviksi kuviksi. Pienet sormet kädessäni. Ilo uusista taidoista ja yhteisistä hetkistä. Uhma ja päättäväisyys. Kuinka äkäpussi kesyyntyy sylissä.

Sydämen jälkiä ei voi peittää tai poistaa. Mutta jotkut jäljet voi jättää taakseen. Pyytää anteeksi ja sopia. Antaa anteeksi, jättää Isän sydämelle. Ehkä silloin sataa ainakin hiukan lunta syvälle painuneiden jälkien päälle. Toisten jälkien luo taas kannattaa palata, elää niitä hetkiä uudelleen ja vahvistaa muistoja.

Ehkä sittenkin tiedän, miksi lapsi juuri silloin kysyi sydämen jäljistä. Että muistaisin, miten paljon hyvää olen saanut. Että muistaisin, kuinka sydämeen tehdään jälkiä: niitä huudetaan, lyödään ja revitään. Tai niitä suukotetaan, silitetään ja kuiskitaan. Että muistaisin yrittää jättää ympärilleni niitä lempeitä jälkiä, joiden muistaminenkin tekee hyvää.

Haastan sinua, lukija, miettimään syvimpiä jälkiä sydämessäsi. Mikä on kaunein, surullisin, satuttavin, rakkain jälki sisälläsi? Pitäisikö johonkin palata ja käsitellä asiaa uudelleen? Tai pitäisikö jonkun jäljen äärelle palata vain elääkseen uudestaan onnellisen, kiitollisen hetken?

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tarttumapintaa

Aloitin pitkästä aikaa projektin. Tv-kaappi.

Pari päivää katselin kaappia ja pohdin aloitanko vai en. Annanko sittenkin jäädä sellaiseksi kuin se on? Tummaksi petsattua kuusta. Melko synkkä.Valoa, haluan siitä valkoisen. Kirkkaan valkoisen. Hiekkapaperia ja hommiin. En kysellyt tai googlettanut miten pitäisi. Minä vain hioin vanhaa pois saadakseni uudelle värille tarttumapintaa.

Juuri nyt odotan että toinen kerros pohjamaalia kuivuu ja pääsen sutimaan pintakerroksia. Pitäisiköhän hioa vielä ennen maalausta?

Nautin suunnattomasti tästä projektista, vaikka tuskin kenenkään mielestä on järkevää hioa ja maalata isoa huonekalua olohuoneessa ja keittiössä. On nautinnollista tehdä jotain sellaista mistä näkee selvästi oman työnsä jäljet. Erityisesti viehättää se miten tummasta ja synkästä tulee hiljalleen kerros kerrokselta kirkas ja valkoinen.

Tuntuu kuin olisin samalla hionut myös itsestäni pois jotain vanhaa ja tummaa saadakseni itseeni tarttumapintaa jollekin uudelle.

Suosittelen lämpimästi!

Teksti: Satu Katila

lauantai 2. helmikuuta 2013

Bloggaaja Satu

Punaisen tuvan jokapaikan höylä ja emäntä

Tartun mieluummin virkkuukoukkuun ja lankaan kuin imuriin ja tiskirättiin. Uuden tiskirätin voin toki virkata, oikein kauniin tai räväkämmän. Ja saippuaakin voisi itse tehdä.

Ihmettelen lasten kanssa ja heidän kauttaan avautuvia elämän ihmeitä ja kummia. Kaikkea mahdollista dinosauruksista enkeleihin sekä ensiaskelista ylämummoihin.









PIRISTYSTÄ PÄIVÄÄN


Sataa - vettä. Tammikuu on vaihtumassa helmikuulle ja räystäät tippuvat kuin huhtikuussa. Aurinkoa ei näy, ei vaikka kuinka hartaasti odottaisin, on vain ikävän harmaata ja koleaa. Tästä ne flunssapöpöt tykkäävät - alavireisestä ihmismielestä ja vesilätäköissä lionneista nahkasaappaista. Nenä niiskuttaa ja märkien sukkien sisältä paljastuvat vaalean sinipunaiset, rypistyneet varpaat. Panen vettä hellalle kiehumaan; lämmintä tekee mieli.






 "Työt pitää tehdä ajan kulun mukaan", tapaa isäni minulle sanoa. Viisas neuvo. Onneksi tuli syksyllä tehtyä työ aikanaan, niin on nyt pakastimessa viinimarjamehua ja tyrnimarjoja, liiterissä halkoja. Tyytyväisenä vedän äidin kutomat villasukat jalkaan, kaadan kuumaa vettä mehulasiin ja käperryn takkatulen eteen napostelemaan  pirteän oransseja c-vitamiinipommeja.

Tuntuu jo paljon paremmalta.                                                

 Kuva ja teksti: Marika Keitaanniemi

perjantai 1. helmikuuta 2013

Kiire

Niin kova kiire ettei paljoa ehdi istuskelemaan. Tukka putkella mennään joka paikkaan ja stressataan miljoonaa asiaa samaan aikaan. Puolet jää tekemättä ja sen tuntee sitten varmasti nahoissaan, joka aiheuttaa vielä enemmän stressiä ja rasitusta. Stressaamalla kuljet kuitenkin kohti unelmaasi. Unelmana valmistua tarkoitetussa ajassa koulusta. Lisää kiirettä aiheuttaa kaikki muut hommat, eivät pelkästään koulujutut. Tällaissta stressiä voi olla kenellä tahansa. Täytyisi vain muistaa pysähtyä ja istua alas. Kuinka vaikeaa se onkaan? Ja mitä sitä ei tekisi unelmiensa eteen? Ihmisen täytyy osata sietää stressiä, kuitenkin se on niin älyttömän rasittavaa ja vaikeaa joskus!
Tänään kuitenkin lopetin stressaamisen ja lähdin ulos kävelylle. Käykää tekin joskus tai tehkää jotain mielekästä! Se oikeesti rentouttaa ja saa ajatukset pois hetkeksi arjen ahdingosta!

Edessänäkyvä maisema voi rauhoittaa ja paljon! 

Annan teille siis vinkin, hengittäkää syvään, rentoutukaa ja tehkää jotain mielekästä. Pyrkikää siihen niin usein vain kuin voitte! 

maanantai 28. tammikuuta 2013

Sumussakävelyä



Välillä minulla on sellainen olo, etten näe enkä kuule mitä ympärilläni tapahtuu. Harmittaa, jos ei asiat mene niin, kuin olisin halunnut, ja jään märehtimään syitä ja seurauksia. Pääkin särkee, ja yön jäljiltä olen väsynyt, kun en taaskaan ole nukkunut hyvin. Kuopuksen kysymys aamukiireessä : "Missä mun hanskat on", saa minut lähinnä äreästi tiuskaisemaan, että "oppisit laittamaan ne paikkaansa, niin löytäisit aamulla!"


Tuttua varmasti sinullekin.Eri ikäkausina on erilaiset ilot ja murheet. Nuorilla omansa, vanhoilla omansa. Omilla valinnoillamme ja käytöksellämme pystymme pitkälti vaikuttamaan olotilaamme.
Tänään voisikin miettiä, mikä on lopulta tärkeää, aivan välttämätöntä?

Oma jaksaminen tuntuu olevan vähän väliä vaakalaudalla. Ainainen kiire ja stressi tekemättömistä töistä ahdistaa, riittämättömyyden tunne painaa. Hyvä, kun jaksaa omasta perheestä huolehtia, puhumattakaan siitä, että pitäisi miettiä koko maailman murheita... 






Teksti ja kuva: Marika Keitaanniemi

perjantai 25. tammikuuta 2013



VASTAKOHTIA


Kuvia selaillessani törmäsin keväiseen otokseeni nokkosperhosesta. Miten kaukana onkaan tuo IHANA KESÄ ! Hassu, kaihonsekainen tunne - odotuksen ja muistojen sekoitus rinnassani nostan katseeni tietokonenäytöltä, ja mitä näenkään! Ikkunasta avautuu jääkukkien verhoama pakkasaamu siniharmaine ja vaaleanpunaisine sävyineen. Läsnä on IHANA TALVI!



Jossain syvällä, lumen ja jään alla, nukkuvat vielä kukkien siemenet - koloissaan horroksessa myös upeat perhoset.


Niitä odotellessa nauttikaamme raikkaasta ilmasta, poskia nipistelevästä pakkasesta, talven riemuista!

Ylös - ulos ja lenkille:)


Teksti ja kuvat: Marika Keitaanniemi


tiistai 15. tammikuuta 2013

Kahdestaan




 Nuorin lapsista sairastui vesirokkoon. Saman tien peruuntui monta vierailua, uimahallireissu ei tietenkään tullut kysymykseen, kauppaankaan ei potilaan kanssa arvannut lähteä. Ensin hiukan harmitti: jos lapsi ei voi mennä hoitoonkaan, niin kuinka minä saan omia töitäni tehdyksi? Ja pitääkö nyt varautua siihen, että muutkin lapset sairastuvat? Montako viikkoa ilman kunnollisia sosiaalisia kontakteja?



Elämä kääntyi sisäänpäin, sosiaaliset ympyrät kutistuivat kodin kokoisiksi – ja kotona tarkemmin sanottuna sohvalle pieneen myttyyn.

Sitten aloin nähdä asian hyvät puolet: minä ja lapsi kahdestaan. Harvoin saa kuopus omaa aikaa äidin tai isän kanssa. Luimme ne kirjat, jotka hän tahtoi kuulla. Pelasimme pelejä ja joka kerta lapsi halusi sopia, että tulee tasapeli. Olimme, lepäsimme. Ja lapsi sai suunvuoron usein, kun ei tarvinnut kilpailla huomiosta. Iloitsin niistä hetkistä! Voi kunpa osaisin antaa tuollaista huomiota myös tavallisina päivinä, silloinkin, kun lapsi ei ole näppynaamainen reppana.

Ajattele: hyvä Jumala, meidän Isämme, on koko ajan valmis viettämään kanssasi tuollaista laatuaikaa. Hänelle ei tuota vaikeuksia keskittyä yhteen lapseen, kuunnella keskeyttämättä, pitää lähellä sydäntä. Usein taitaa olle niin, että meille lapsille pitää kuitenkin ensin tulla se sairaus, työttömyys, masennus tai muu elämän kipu, että suostumme hiljentymään, rauhoittumaan ja jäämään kahden Jumalan kanssa. Ihmisen ja Jumalan suhteessa kahdenkeskisen laatuajan vähyys ei ole kiinni Isän ajankäytöstä vaan lapsen halusta.

Itselleni oma kokemus lapsen kanssa vietetyistä rauhallisista, hyvistä hetkistä oli sen verran vaikuttava, että ajattelin kokeilla aiempaa useammin myös käpertyä ihan hiljaa Taivaan Isän lähelle juttelemaan ja kuuntelemaan. Ja lukemaan sitä Kirjaa, mitä myös liian vähän tulee Isän kanssa tutkittua.

Teksti: Mari Ahvenjärvi

lauantai 5. tammikuuta 2013

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan ?


Ihmiset ovat kummallisia luotuja - haluavat tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Me luemme horoskooppeja, käymme ennustajilla, valamme uuden vuoden tinoja, yritämme lukea ennusmerkkejä niin luonnosta, kuin taivaaltakin.

Tekeekö se meidät onnellisemmaksi?

" Te ette tiedä päivää, ettekä hetkeä..."

Oppia luottamaan tulevaan, elää hetkessä, täysillä - siinä haastetta tulevalle vuodelle.
Teksti ja kuva Marika Keitaanniemi

perjantai 4. tammikuuta 2013

Armas arki


Tänään palailin töihin loman jälkeen. Jotakin levon suuntaista loman aikana oli minussa tapahtunut, koska tietokoneelle asettuessani tajusin, että en muistakaan koneeni salasanaa!
Parhaimmillaan lepo ja loma on sitä, että saa unohtaa, saa jättää, saa hellittää. Se on kuin päästäisi täyden ilmapallon irti.

Niin mukavia kuin juhla ja pitkät pyhät ovatkin, tunsin iloa myös siitä, että arki alkoi. Ei joulusuklaakaan enää maistu kymmenennen rasian jälkeen. Alkaa kaivata jo perunaa, nukkumarytmiä, jotakin rotia.

Arki on armon sana. Siinä on kodin ja tavallisen tuntu. Sen, että saa olla kuten on, sellaisenaan. Ei tarvitse kuorruttaa, ei reunustaa hileellä ja helmillä. Pelkässä pyjamassa voi vaeltaa päivänsä iltaan, jos niikseen on.

Että voisin arkeeni ujuttaa enemmän lepoa, sen lupasin itselleni uutena vuotena. Se tarkoittaa mm. sitä että tarkastelen ja inventoin oman elämäni asioita rauhassa; ovatko leiviskät jaettu ja käytetty siten kuin hyvä on. Miten vastuu ja läsnäolo jakautuvat, millaisia valintoja teen, mihin suostun ja mihin en.

Futismaailmasta tuttu Kaikki pelaa - ajatus on oivallinen. Siinä kukaan ei valtaa vaihtopenkkiä täysin itselleen vaan jokainen osallistuu kykynsä ja voimiensa mukaan. Ja hyvä matsi on sellainen, jossa jokainen haluaa kentälle, tekemään ja osallistumaan. Silloin lepo ja työ jakaantuvat tasan, asenteet avautuvat laajempaan, niin työelämässä kuin kotonakin.

Ja ylipäänsä - voisiko kiireen kupeeseen tehdä levon pesän? Opettelisi kävelemään...