maanantai 28. tammikuuta 2013

Sumussakävelyä



Välillä minulla on sellainen olo, etten näe enkä kuule mitä ympärilläni tapahtuu. Harmittaa, jos ei asiat mene niin, kuin olisin halunnut, ja jään märehtimään syitä ja seurauksia. Pääkin särkee, ja yön jäljiltä olen väsynyt, kun en taaskaan ole nukkunut hyvin. Kuopuksen kysymys aamukiireessä : "Missä mun hanskat on", saa minut lähinnä äreästi tiuskaisemaan, että "oppisit laittamaan ne paikkaansa, niin löytäisit aamulla!"


Tuttua varmasti sinullekin.Eri ikäkausina on erilaiset ilot ja murheet. Nuorilla omansa, vanhoilla omansa. Omilla valinnoillamme ja käytöksellämme pystymme pitkälti vaikuttamaan olotilaamme.
Tänään voisikin miettiä, mikä on lopulta tärkeää, aivan välttämätöntä?

Oma jaksaminen tuntuu olevan vähän väliä vaakalaudalla. Ainainen kiire ja stressi tekemättömistä töistä ahdistaa, riittämättömyyden tunne painaa. Hyvä, kun jaksaa omasta perheestä huolehtia, puhumattakaan siitä, että pitäisi miettiä koko maailman murheita... 






Teksti ja kuva: Marika Keitaanniemi

perjantai 25. tammikuuta 2013



VASTAKOHTIA


Kuvia selaillessani törmäsin keväiseen otokseeni nokkosperhosesta. Miten kaukana onkaan tuo IHANA KESÄ ! Hassu, kaihonsekainen tunne - odotuksen ja muistojen sekoitus rinnassani nostan katseeni tietokonenäytöltä, ja mitä näenkään! Ikkunasta avautuu jääkukkien verhoama pakkasaamu siniharmaine ja vaaleanpunaisine sävyineen. Läsnä on IHANA TALVI!



Jossain syvällä, lumen ja jään alla, nukkuvat vielä kukkien siemenet - koloissaan horroksessa myös upeat perhoset.


Niitä odotellessa nauttikaamme raikkaasta ilmasta, poskia nipistelevästä pakkasesta, talven riemuista!

Ylös - ulos ja lenkille:)


Teksti ja kuvat: Marika Keitaanniemi


tiistai 15. tammikuuta 2013

Kahdestaan




 Nuorin lapsista sairastui vesirokkoon. Saman tien peruuntui monta vierailua, uimahallireissu ei tietenkään tullut kysymykseen, kauppaankaan ei potilaan kanssa arvannut lähteä. Ensin hiukan harmitti: jos lapsi ei voi mennä hoitoonkaan, niin kuinka minä saan omia töitäni tehdyksi? Ja pitääkö nyt varautua siihen, että muutkin lapset sairastuvat? Montako viikkoa ilman kunnollisia sosiaalisia kontakteja?



Elämä kääntyi sisäänpäin, sosiaaliset ympyrät kutistuivat kodin kokoisiksi – ja kotona tarkemmin sanottuna sohvalle pieneen myttyyn.

Sitten aloin nähdä asian hyvät puolet: minä ja lapsi kahdestaan. Harvoin saa kuopus omaa aikaa äidin tai isän kanssa. Luimme ne kirjat, jotka hän tahtoi kuulla. Pelasimme pelejä ja joka kerta lapsi halusi sopia, että tulee tasapeli. Olimme, lepäsimme. Ja lapsi sai suunvuoron usein, kun ei tarvinnut kilpailla huomiosta. Iloitsin niistä hetkistä! Voi kunpa osaisin antaa tuollaista huomiota myös tavallisina päivinä, silloinkin, kun lapsi ei ole näppynaamainen reppana.

Ajattele: hyvä Jumala, meidän Isämme, on koko ajan valmis viettämään kanssasi tuollaista laatuaikaa. Hänelle ei tuota vaikeuksia keskittyä yhteen lapseen, kuunnella keskeyttämättä, pitää lähellä sydäntä. Usein taitaa olle niin, että meille lapsille pitää kuitenkin ensin tulla se sairaus, työttömyys, masennus tai muu elämän kipu, että suostumme hiljentymään, rauhoittumaan ja jäämään kahden Jumalan kanssa. Ihmisen ja Jumalan suhteessa kahdenkeskisen laatuajan vähyys ei ole kiinni Isän ajankäytöstä vaan lapsen halusta.

Itselleni oma kokemus lapsen kanssa vietetyistä rauhallisista, hyvistä hetkistä oli sen verran vaikuttava, että ajattelin kokeilla aiempaa useammin myös käpertyä ihan hiljaa Taivaan Isän lähelle juttelemaan ja kuuntelemaan. Ja lukemaan sitä Kirjaa, mitä myös liian vähän tulee Isän kanssa tutkittua.

Teksti: Mari Ahvenjärvi

lauantai 5. tammikuuta 2013

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan ?


Ihmiset ovat kummallisia luotuja - haluavat tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Me luemme horoskooppeja, käymme ennustajilla, valamme uuden vuoden tinoja, yritämme lukea ennusmerkkejä niin luonnosta, kuin taivaaltakin.

Tekeekö se meidät onnellisemmaksi?

" Te ette tiedä päivää, ettekä hetkeä..."

Oppia luottamaan tulevaan, elää hetkessä, täysillä - siinä haastetta tulevalle vuodelle.
Teksti ja kuva Marika Keitaanniemi

perjantai 4. tammikuuta 2013

Armas arki


Tänään palailin töihin loman jälkeen. Jotakin levon suuntaista loman aikana oli minussa tapahtunut, koska tietokoneelle asettuessani tajusin, että en muistakaan koneeni salasanaa!
Parhaimmillaan lepo ja loma on sitä, että saa unohtaa, saa jättää, saa hellittää. Se on kuin päästäisi täyden ilmapallon irti.

Niin mukavia kuin juhla ja pitkät pyhät ovatkin, tunsin iloa myös siitä, että arki alkoi. Ei joulusuklaakaan enää maistu kymmenennen rasian jälkeen. Alkaa kaivata jo perunaa, nukkumarytmiä, jotakin rotia.

Arki on armon sana. Siinä on kodin ja tavallisen tuntu. Sen, että saa olla kuten on, sellaisenaan. Ei tarvitse kuorruttaa, ei reunustaa hileellä ja helmillä. Pelkässä pyjamassa voi vaeltaa päivänsä iltaan, jos niikseen on.

Että voisin arkeeni ujuttaa enemmän lepoa, sen lupasin itselleni uutena vuotena. Se tarkoittaa mm. sitä että tarkastelen ja inventoin oman elämäni asioita rauhassa; ovatko leiviskät jaettu ja käytetty siten kuin hyvä on. Miten vastuu ja läsnäolo jakautuvat, millaisia valintoja teen, mihin suostun ja mihin en.

Futismaailmasta tuttu Kaikki pelaa - ajatus on oivallinen. Siinä kukaan ei valtaa vaihtopenkkiä täysin itselleen vaan jokainen osallistuu kykynsä ja voimiensa mukaan. Ja hyvä matsi on sellainen, jossa jokainen haluaa kentälle, tekemään ja osallistumaan. Silloin lepo ja työ jakaantuvat tasan, asenteet avautuvat laajempaan, niin työelämässä kuin kotonakin.

Ja ylipäänsä - voisiko kiireen kupeeseen tehdä levon pesän? Opettelisi kävelemään...