Tänään palailin töihin loman jälkeen. Jotakin levon suuntaista loman aikana oli minussa tapahtunut, koska tietokoneelle asettuessani tajusin, että en muistakaan koneeni salasanaa!
Parhaimmillaan lepo ja loma on sitä, että saa unohtaa, saa jättää, saa hellittää. Se on kuin päästäisi täyden ilmapallon irti.
Niin mukavia kuin juhla ja pitkät pyhät ovatkin, tunsin iloa myös siitä, että arki alkoi. Ei joulusuklaakaan enää maistu kymmenennen rasian jälkeen. Alkaa kaivata jo perunaa, nukkumarytmiä, jotakin rotia.
Arki on armon sana. Siinä on kodin ja tavallisen tuntu. Sen, että saa olla kuten on, sellaisenaan. Ei tarvitse kuorruttaa, ei reunustaa hileellä ja helmillä. Pelkässä pyjamassa voi vaeltaa päivänsä iltaan, jos niikseen on.
Että voisin arkeeni ujuttaa enemmän lepoa, sen lupasin itselleni uutena vuotena. Se tarkoittaa mm. sitä että tarkastelen ja inventoin oman elämäni asioita rauhassa; ovatko leiviskät jaettu ja käytetty siten kuin hyvä on. Miten vastuu ja läsnäolo jakautuvat, millaisia valintoja teen, mihin suostun ja mihin en.
Futismaailmasta tuttu Kaikki pelaa - ajatus on oivallinen. Siinä kukaan ei valtaa vaihtopenkkiä täysin itselleen vaan jokainen osallistuu kykynsä ja voimiensa mukaan. Ja hyvä matsi on sellainen, jossa jokainen haluaa kentälle, tekemään ja osallistumaan. Silloin lepo ja työ jakaantuvat tasan, asenteet avautuvat laajempaan, niin työelämässä kuin kotonakin.
Ja ylipäänsä - voisiko kiireen kupeeseen tehdä levon pesän? Opettelisi kävelemään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti