maanantai 18. helmikuuta 2013

Innostumisesta



Olen antanut itselleni luvan innostua. Se on kyllä aika vaikeaa, mutta ainakin yhden asian suhteen olen siinä onnistunut. En mieti riskejä tai sitä, miten käy, jos mokaan. Mietin, kuinka aion toteuttaa ajatukseni. Mietin mitä sitten tapahtuu, kun olen toteuttanut ideani. Muutamille olen paljastanut suunnitelmani ja olen kuin ulkopuolelta ihmetellen kuunnellut omaa puhettani: ei epävarmuutta äänessä, ei jossittelua tai erilaisten vaihtoehtojen esittelyä. Todella poikkeuksellista käytöstä minulta!

Miksi onkin niin vaikeaa innostua ja heittäytyä? Johtuuko yleinen aikuisten varauksellisuus monista koetuista epäonnistumisista? Vai onko innostuminen joidenkin mielestä sukua ylpeydelle ja sitä myöten paha asia? Lapset osaavat innostua salaman nopeasti ja sillä innostuksen antamalla energialla he sitten tarttuvat toimeen. Lisäksi he ovat ylpeitä tuotoksistaan. Mikseivät aikuiset tee niin?

Haastan sinut kokeilemaan innostumista! Se lähtee asenteesta, puheesta, käytöksestä. Esimerkkinä toimikoon vaikka leipominen. Kutsu ystävä iltateelle ja kerro, että aiot leipoa jotain tosi hyvää. Käy läpi ohjeita kunnes innostut jostain kuvasta tai reseptistä muuten vaan. Ala leipoa ja koita säilyttää innostunut, itseensä luottava ja tyytyväinen asenne: minä osaan, tästä tulee hyvää, kyllä ystävänikin ilahtuu! Asenne siirtyy tuotokseen ja teekupin äärellä voit vielä ylittää itsesi: kun ystäväsi kehuu leipomustasi, ole samaa mieltä. Koko kakku, teeleipä tai kaurakeksi lässähtää ja lyttääntyy silmissä, jos siinä vaiheessa tyydyt toteamaan: No, ei tää nyt ole kovin ihmeellinen. Tai: Ei siitä ihan sellainen tullut kuin piti. Tai: Jos mulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin varmaan tehnyt yhden toisen jutun.

Keväällä on helppo innostua vaikka puutarhatöistä, lintubongauksesta tai ikkunanpesusta. Mitähän sitä vielä keksisi nyt lopputalven iloksi? Nimittäin voin lyhyen kokemuksen perusteella paljastaa: innostuminen antaa valtavasti iloa! Ja sitäpaitsi asenne voi levitä.

Kerrohan sinä tänne blogin kommentteihin, jos innostuit jostain!

lauantai 16. helmikuuta 2013

Old is gold


Olin menossa Kuopukseni 9v. kanssa elokuviin, kun hän yhtäkkiä nyhti minua hihasta ja supatti: – Äiti, katso miten suloisia! Kun käänsin katseeni hänen osoittamaansa suuntaan, näin että hän tarkoitti mummoa ja pappaa, jotka kävellä kihnuttivat käsikynkkää viereisellä kadulla.
Tunsin hyvää mieltä siitä miten poikani oli tajunnut asian kauneuden sekä siitä, että noilla kahdella on toinen toisensa.          

                           
                            

                                             Kun ovat menneet vuodet ja vuosikymmenet,
                                             voimat ja viereltä rakkain,
                                             elämä uurtaa kasvoihin jäljet
                                             sisimpään vielä syvemmät.
                                            Sileää ihoa kuka kaipaa,
                                            ei sileän pinnalla mikään pysy,
                                            ei kämmen, ei kyynel.
                                            Niin me tarvitsemme rypyt
                                            kuin toisen ihmisen,
                                            käden johon tar ttua
                                            silmät joihin katsoa.

                                      Ja niiden jälkeenkin vielä
                                           yhä kädet ja silmät ja rypyt.




keskiviikko 13. helmikuuta 2013

14.2.

Moni pitää ystävänpäivää täysin turhana kauppojen keksimänä rahan tuhlaus päivänä. Minä en. Minusta on edes kerran vuodessa tärkeätä muistaa kertoa ystävilleni mitä he minulle merkitsevät. Valitettavan harvoin sitä muuten tulee tehtyä.

Minun piti näpertää ihan itse ystävilleni jokin pieni lahja ystävänpäiväksi. En vain saanut aikaiseksi. Sitten ajattelin kirjoitan heille käsin ihan oikean kirjeen. Suunnitelmaksi jäi sekin.

Mieleeni hiipii entisen työkaverin käyttämä sanonta: "Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla"
Koska suuntana ei ole helvetti vaan se toinen, julkinen tunnustus lienee paikallaan.

Ystävät ja ystävyys ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Elämäni ylä- ja alamäet ovat helpompia heidän kanssaan. Ja ilman heitä en olisi uskaltanut olla umpisolmussa, pudota pohjalle tai nousta korkealle. Olen rohkeampi ystävieni ansiosta. Tiedän heidän hyväksyvän minut juuri sellaisena kuin olen. Aina. Ehdoitta. Meitä ei ole aika, etäisyys tai hiljaisuus erottanut.


Kiitos Iina, Aino, Pauliina, Hanna, Eeva-Liisa ja Tuija että olette olemassa. Lähellä ja kaukana, ajatuksissa ja sydämessä, iloissa ja suruissa sekä teoin ja totuudessa.

~ ~ ~
 
"Mitä voin sanoa ystävälle,
joka on aina auttamassa?
Tukemassa ja neuvomassa,
vaikka ei edes tiedä mistä on kysymys.
Rakkaalle ihmiselle,
joka jaksaa muistuttaa minulle, että olen olemassa!
Nämä ystävät ovat harvinaisia aarteita,
joita ilman elämä olisi hyvin yksinäinen taival.
Rakastan Sinua, ystäväni
- kiitos, että olet olemassa!
 
(kirjoittaja valitettavasti tuntematon)
 
Sykkyrällä

Kävelylenkillä katseeni nauliutui pehmeän lumen peittämään, tiukalle kerittyyn aitaverkkorullaan. Näkymä oli jotenkin samalla aikaa melankolinen ja kaunis. Siinä se kyyhötti toisen samanlaisen vieressä odottamassa kesää ja häntä, joka kerisi rullan auki, jotta se pääsisi toteuttamaan tehtäväänsä.

- tiukalla sykkyrällä, hiljaa odottaen.

Joka päivä kohtaamme ihmisiä, jotka tuovat mieleeni tiukalle käärityt rullat. Ihmisiä, joiden lähelle ei pääse.  He pitävät asiat sisällään verhoten ne kuka mitenkin - kiireisellä elämällä, hiljaisella vaatimattomuudella, kauniilla tavaroilla,  panostamalla ulkokuoreen. Kuitenkin sisällä voi olla pimeää ja tyhjää, surua, ahdistusta. Itse ei jaksa keriä itseään auki...

Mitäpä, jos sinä olisit se lähimmäinen, jota odotetaan - joka puhdistaisi lumet päältä, joka kerisi hiljaa ja varoen rullan auki - suorisit helmat ja silittäisit lahkeet. Siihen ei tarvita suuria tekoja tai sanoja; puhelinsoitto, kaunis sana tai ystävällinen ele ovat jo hyvä alku. "Lähdetkö kävelylle", "tuletko päiväkahville?"

Teksti ja kuva: Marika Keitaanniemi

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Jälkiä sydämessä



 Tyttöseni kysyi yllättäen kesken leikkinsä: “Voiko sydämeen jäädä jälkiä?” Mistä lie moisen ajatuksen saanutkin. Ehkä siitä, että menneiden vesirokkojen seurauksena on puhuttu arvista. Tai toki jälkiä on tehty myös ulkona lumeen ja hiekkaan. En tiedä miksi kysyi.

Voiko sydämeen jäädä jälkiä? Ei tarvinnut kuin katsoa kysyjää silmiin, niin monet sydämelle painuneet jäljet tulivat mieleen näkyviksi kuviksi. Pienet sormet kädessäni. Ilo uusista taidoista ja yhteisistä hetkistä. Uhma ja päättäväisyys. Kuinka äkäpussi kesyyntyy sylissä.

Sydämen jälkiä ei voi peittää tai poistaa. Mutta jotkut jäljet voi jättää taakseen. Pyytää anteeksi ja sopia. Antaa anteeksi, jättää Isän sydämelle. Ehkä silloin sataa ainakin hiukan lunta syvälle painuneiden jälkien päälle. Toisten jälkien luo taas kannattaa palata, elää niitä hetkiä uudelleen ja vahvistaa muistoja.

Ehkä sittenkin tiedän, miksi lapsi juuri silloin kysyi sydämen jäljistä. Että muistaisin, miten paljon hyvää olen saanut. Että muistaisin, kuinka sydämeen tehdään jälkiä: niitä huudetaan, lyödään ja revitään. Tai niitä suukotetaan, silitetään ja kuiskitaan. Että muistaisin yrittää jättää ympärilleni niitä lempeitä jälkiä, joiden muistaminenkin tekee hyvää.

Haastan sinua, lukija, miettimään syvimpiä jälkiä sydämessäsi. Mikä on kaunein, surullisin, satuttavin, rakkain jälki sisälläsi? Pitäisikö johonkin palata ja käsitellä asiaa uudelleen? Tai pitäisikö jonkun jäljen äärelle palata vain elääkseen uudestaan onnellisen, kiitollisen hetken?

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tarttumapintaa

Aloitin pitkästä aikaa projektin. Tv-kaappi.

Pari päivää katselin kaappia ja pohdin aloitanko vai en. Annanko sittenkin jäädä sellaiseksi kuin se on? Tummaksi petsattua kuusta. Melko synkkä.Valoa, haluan siitä valkoisen. Kirkkaan valkoisen. Hiekkapaperia ja hommiin. En kysellyt tai googlettanut miten pitäisi. Minä vain hioin vanhaa pois saadakseni uudelle värille tarttumapintaa.

Juuri nyt odotan että toinen kerros pohjamaalia kuivuu ja pääsen sutimaan pintakerroksia. Pitäisiköhän hioa vielä ennen maalausta?

Nautin suunnattomasti tästä projektista, vaikka tuskin kenenkään mielestä on järkevää hioa ja maalata isoa huonekalua olohuoneessa ja keittiössä. On nautinnollista tehdä jotain sellaista mistä näkee selvästi oman työnsä jäljet. Erityisesti viehättää se miten tummasta ja synkästä tulee hiljalleen kerros kerrokselta kirkas ja valkoinen.

Tuntuu kuin olisin samalla hionut myös itsestäni pois jotain vanhaa ja tummaa saadakseni itseeni tarttumapintaa jollekin uudelle.

Suosittelen lämpimästi!

Teksti: Satu Katila

lauantai 2. helmikuuta 2013

Bloggaaja Satu

Punaisen tuvan jokapaikan höylä ja emäntä

Tartun mieluummin virkkuukoukkuun ja lankaan kuin imuriin ja tiskirättiin. Uuden tiskirätin voin toki virkata, oikein kauniin tai räväkämmän. Ja saippuaakin voisi itse tehdä.

Ihmettelen lasten kanssa ja heidän kauttaan avautuvia elämän ihmeitä ja kummia. Kaikkea mahdollista dinosauruksista enkeleihin sekä ensiaskelista ylämummoihin.









PIRISTYSTÄ PÄIVÄÄN


Sataa - vettä. Tammikuu on vaihtumassa helmikuulle ja räystäät tippuvat kuin huhtikuussa. Aurinkoa ei näy, ei vaikka kuinka hartaasti odottaisin, on vain ikävän harmaata ja koleaa. Tästä ne flunssapöpöt tykkäävät - alavireisestä ihmismielestä ja vesilätäköissä lionneista nahkasaappaista. Nenä niiskuttaa ja märkien sukkien sisältä paljastuvat vaalean sinipunaiset, rypistyneet varpaat. Panen vettä hellalle kiehumaan; lämmintä tekee mieli.






 "Työt pitää tehdä ajan kulun mukaan", tapaa isäni minulle sanoa. Viisas neuvo. Onneksi tuli syksyllä tehtyä työ aikanaan, niin on nyt pakastimessa viinimarjamehua ja tyrnimarjoja, liiterissä halkoja. Tyytyväisenä vedän äidin kutomat villasukat jalkaan, kaadan kuumaa vettä mehulasiin ja käperryn takkatulen eteen napostelemaan  pirteän oransseja c-vitamiinipommeja.

Tuntuu jo paljon paremmalta.                                                

 Kuva ja teksti: Marika Keitaanniemi

perjantai 1. helmikuuta 2013

Kiire

Niin kova kiire ettei paljoa ehdi istuskelemaan. Tukka putkella mennään joka paikkaan ja stressataan miljoonaa asiaa samaan aikaan. Puolet jää tekemättä ja sen tuntee sitten varmasti nahoissaan, joka aiheuttaa vielä enemmän stressiä ja rasitusta. Stressaamalla kuljet kuitenkin kohti unelmaasi. Unelmana valmistua tarkoitetussa ajassa koulusta. Lisää kiirettä aiheuttaa kaikki muut hommat, eivät pelkästään koulujutut. Tällaissta stressiä voi olla kenellä tahansa. Täytyisi vain muistaa pysähtyä ja istua alas. Kuinka vaikeaa se onkaan? Ja mitä sitä ei tekisi unelmiensa eteen? Ihmisen täytyy osata sietää stressiä, kuitenkin se on niin älyttömän rasittavaa ja vaikeaa joskus!
Tänään kuitenkin lopetin stressaamisen ja lähdin ulos kävelylle. Käykää tekin joskus tai tehkää jotain mielekästä! Se oikeesti rentouttaa ja saa ajatukset pois hetkeksi arjen ahdingosta!

Edessänäkyvä maisema voi rauhoittaa ja paljon! 

Annan teille siis vinkin, hengittäkää syvään, rentoutukaa ja tehkää jotain mielekästä. Pyrkikää siihen niin usein vain kuin voitte!