keskiviikko 18. helmikuuta 2015

0-100 ajetaan tunteiden vuoristorataa

On perjantai-ilta, istun viimeistelemässä kuukausi sitten nauhoitettua materiaalia. Unelmani olisi julkaista laulu hyvin pian seurakunnan uudella verkkosivustolla. Pian huomaan kuinka hiiren kursori alkaa tökkimään, ääni katoaa ja musiikkitiedostot katoavat.

ARGH! Kuukauden työ, mitä sille tapahtui? Hetken tutkittuani huomaan kovalevyn menneen rikki.

Yli kuukauden projekti saikin tällaisen päätöksen. Muserrun lattialle koneen viereen, itken ja raivoan itsekseni huonoa tuuria. Harmitus on valtava ja mietin uskallanko sitä edes muille bändin jäsenille kertoa. He ovat kuitenkin luottaneet minuun ja uhranneet nauhoituksiin useita päiviä.

Valvon ahdistuksissani pitkälle yöhön ennen kuin nukahdan. Raotan silmiäni, kello on seitsemän. Mietin tämän on oltava painajaista ja päätän jatkaa unta. Tänään en taida nousta sängystä lainkaan.

En tiedä kuinka paljon kello oli, mutta arvioisin sen olleen kuitenkin hieman yli kymmenen. Vaimoni puhelin soi, hän vastaa siihen ja hätääntyy. Lopulta tulee luokseni ja työntää puhelimen korvaani vasten.

Paikallisen seurakunnan pastori kertoo puhelimessa, että heillä olisi kyseisenä päivänä kaksi rippikoululaisille suunnattua konserttia. Alkuperäinen esiintyjä ei ollutkaan tulossa, konsertin sopimisessa oli ollut jotain väärinymmärryksiä. Olen ahdistunut, mutta kiltti kun olen luonteeltani, lupaan soittaa muutaman puhelun bändikavereille.

Puhelun loputtua tajuan, että emme voi saada millään keikaa valmiiksi muutamassa tunnissa. Äänentoiston kokoaminen tämän kokoiseen konserttiin vaatii jo ihmeen. Edellisen viikon olin ollut Musiikkihuoneen Akin kanssa asentamassa äänentoistoa kirkkoon ja päätin soittaa hänelle. Sattuipa hyvä tuuri, hänellä ei ollut sinä päivänä keikkaa missään. Aki kertoi tulevansa mielellään ja olikin hyvin nopeasti rekka-autonsa kanssa kirkon oven edessä. Paljoa ei apua tarvinnut kun oli jo yhden stadionin verran äänentoistoa lavalla.

Edellisen kerran olimme soittaneen yhdessä joskus joulukuussa, joten ekat treenit sopivatkin hyvin suunnitelmiin kirkkosalilliselle yleisöä. Vieläpä kahteen kertaan peräkkäin. Keikan jälkeen monesta suusta todettiin että taisi olla yksi parhaista, ellei paras veto mitä olemme yhdessä soittaneet.

Keikan päätyttyä neuvottelen seurakunnan työntekijöiden kanssa keikkapalkiosta. Bändin kanssa heräsi ajatus että voisimme käytää palkion Musiikkihuoneella nauhoittaen kadonneet materiaalit kasaan. Ja lopulta näin saatiin sovittua.

Hienoa päästä nauhoittamaan studioon. Taitaa olla tuolla yläkerrassa jollakin hieman erikoinen huumorintaju. "Kuulkaas pojat, ei tuollaisia kotinauhotuksia, vaan studiossa ne biisit pitää nauhoittaa". Toivottavasti kevään aikana Ulvilan seurakunnan etusivulla olisi viimein video, jonka biisi on nauhoitettu ihka oikeassa studiossa.

T:aneli & Charis