torstai 17. lokakuuta 2013

 Lasten kaltainen on Taivasten valtakunta

Tänä syksynä meitä etelän ihmisiäkin on hemmoteltu ihanilla ruskan väreillä. Kullankeltaiset koivut ovat reunustaneet pellonvieruja ja pihamaita uskomattoman runsaalla lehtimassallaan - kiitos poikkeuksellisen  kauniin ja lämpimän kesän!
Tuuletontakin on ollut - ei yhtään kunnon myrskyä, ja niinpä kaikki lehdet ovat pudonneet hiljalleen maahan emopuunsa ympärille.

Kaunista - lähes runollista!



Vaan osaammeko olla tyytyväisiä, kiitollisia tästä ympärillämme olevasta kauneudesta? Harmillisen monta kertaa olen kuullut urputusta, valitusta, kitinää siitä, kuinka paljon on lehtiä haravoitavana....
Siksi olikin riemastuttavaa nähdä, kuinka pienet koululaiset kotimatkallaan hyppivät ja nauroivat, kahlasivat lehtimassassa reput keikkuen, iloiten keveistä, kullankeltaisista lehdistä. Paljon olisi meillä aikuisilla asenteissa korjattavaa.

teksti ja kuva: Marika Keitaanniemi

Hymy

Edes yhtenä päivänä maailman tärkein, moni teistä varmasti tietää, mistä tämä kyseinen facebookryhmä sai alkunsa. Itsekin siihen liityin. Tästä ryhmästä tulikin sitten mieleeni, että kuinka pienillä asioilla voimme saada ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Se voi olla: 
-hymy
-sana
-kehu
-halaus
-kosketus
-katse
-teko
-avun anto

 Näitä asioita on siis monia. 

Heitänkin nyt haasteen ilmaan: Yrittäkää joka päivä tehdä joku näistä teoista, mielellään tuntemattomalle ihmiselle. Sillä hymy tuntemattomalle, voi piristää tuntematton päivää todella paljon. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli, jos saa hymyn takaisin tai joku auttaa sitten joskus sinua.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Ikäkriisi

Mun piti tästä teille jo aiemmin tulla höpisemään, mutta ei vaan aikaa oo liiemmin ollut, joten nyt istuin alas ja ajattelin kertoa teille mun mieltä painavasta asiasta. Eli iästä, ihmisen vanhenemisesta. 

Olen töissä palvelukodissa, joten nään siellä paljon ihania vanhuksia, osa on ihanan höppänöitä toiset taas vähemmän muistisairaita. Täytin itse viime viikolla kaksikymmentä. Tuntuu niin jotenkin vanhalta. Enhän siis oikeasti ole vanha, mullahan on koko elämä vielä edessä. Mutta silti jotenkin tuntuu et nyt pitäis ottaa kaikki niin vakavissaan, kun ikä on kaksikymmentä tai yli. Kuitenkin ainahan voi olla ikuisesti, henkisesti, nuori, ja sitä mä aion olla! Eihän tää vanheneminen nyt missään vielä tunnu. Mikä siinä on, että sitä vanhenemista pelkää niin paljon, se on täysin luonnollista. Kyllä meille kaikille tulee joskus ryppyjä, itse toivoni saavani ryppyni nauramisesta enkä murjottamisesta. 

Ja sitäpaitsi kyllähän "vanhanakin" voi elää ihanaa elämää, ei sitä aina tarvi elää elämäänsä täysillä vain nuorena, vaan myös vanhana ja joka ikävuotena siinä välissä! Vai mitä mieltä ootte? Loppuuko elämä kaksvitosena niinku sanotaan?




Emme saa pelätä eteenpäin menevää aikaan, meidän on hyväksyttävä se, että joka minuutti, joka sekunti, joka tunti ja vuorokausi, olemme taas hetken vanhempia.