tiistai 29. huhtikuuta 2014

Ei kaipuulle, elän nyt

Olen pohtinut sellaisia termejä kuin taivasikävä, taivaskaipuu ja taivasvarmuus.


Kun elämä tuntuu vaikealta nykyhetkessä, sitä enemmän mieli hakeutuu etsimään paikkaa jossa olisi parempi olla. Vaikeissa karikoissa kaipuu onkin varmasti voimavara.

Voiko noihin tunteisiin jäädä jumiin, samalla unohtaen elämän hienot asiat nykyhetkessä? Eikö meidän pitäisi arvostaa elämän lahjaa edes sen verran että täyttäisimme sen ilolla sen sijaan että jatkuvasti olemme kaipaamassa pois siitä ?

Heräsin miettimään omalla kohdallani, milloin elämästäni tuli näin tiukkapipoista ja vakavaa? Minne jäi se kristityn ilo, vapaus ja kiitollisuus elämästä joka on juuri tässä?

Puhun mieluummin Jumalan kaipuusta ja uskonvarmuudesta. Olen varma että minussa on usko, jonka olen lahjana saanut ja sitä uskoa ylläpitää minua hymysuin rakastava Jumala. Minun ei tarvitse pusertaa hampaat irvessä. Vaan voin ottaa tämän päivän suurena lahjana vastaan.

Hengittää keuhkoni täyteen kiitollisena ilosta, surusta, toisista ihmisistä, luonnosta, auringosta......jopa omista möhläylyistä.

Posted in Pendolino S80



torstai 17. huhtikuuta 2014

Kompastunko sinuun Maria - kiirastorstain ajatuksia hiljaisuudesta

Minulla on kauppareissua varten puutelista, sen alareunassa on muistutus apteekista. Minulla on almanakka, johon olen merkinnyt sen mitä on oleva ja mitä  tuleva. Lisäksi olen hankkinut neonkeltaisia post it- tarroja, joissa lukee isoin kirjaimin ne kaikista tärkeimmät täytymiset. Niitä olen liimaillut kalenteriini kuin huutomerkeiksi. Kännykkääni saan laitettua muistutuspiippauksen ja sähköpostiini tulee kirjastosta muistutusmeili palautettavista lainoista.
Jokalailla olen varmistanut sen, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä sitä mitä minun kuuluu tehdä.

Kun tuli tuhkakeskiviikko, päätin paastota kiireestä.  Päätin lakata juoksemasta arkeani. Muutaman päivän päästä tajusin, että ne neonkeltaiset post it- laput kirkuvat edelleen, eiväkä huutomerkit ole laimentuneet pisteiksi. Kännykkä piippaa ja soi, minä juoksen yhä ja sähköposti syytää monenmoista, johon pitäisi reagoida.

Siihen saumaan osui rovastikuntamme diakoniatyöntekijöiden retki Laviaan Elina ja Seppo Laakson isännöimään retriittikotiin. Vietimme päivää hiljaisuudessa vaiti ollen. Istuin lepattavin ajatuksin pienessä kappelihuoneessa ikoneita ja kynttilöitä katsellen, aurinko teki läikkää vaalealle matolle, kärpänen poukkoili ikkunaruutua vasten yhtäkkisestä heräämisestään hämmästyneenä.

Hämmästyksen vallassa heräsin minäkin.Siinä istuessa tunsin miten ajatusteni sakka alkoi hiljalleen  laskeutua ja olo kirkastui. Korviin nousseet  hartiat valahtivat alas lepoon, hajallaan olleet ajatusten palaset etsiytyivät kohdilleen. Tajusin miten vinoon olin elänyt, kun en ollut tarpeeksi puhkonut hiljaisuuden lähteitä arkiähkyni keskelle. Hiljaisuus teki jokalailla hyvää, se hoiti ja ravitsi sieluriepuani. Se tarkistutti suuntaa, ei kaiken aikaa eteenpäin vaan tässä ollen ja syvemmälle.

Hiljaisuuden hyvästä haltioituneina päätin kollegani kanssa antaa työtovereille mahdollisuuden ja maistiaiset yhteisen hiljaisuuden kokemiseen. Katoimme vanhaan pappilaan hiljaisuuden pöydän joka arkiaamu hiljaisella viikolla. Asettelimme ikoneita, kynttilät ja pajunkissoja violetille liinalle, valitsimme johdantotekstin ja musiikin.
Aamuvartti on ollut murunen leipää, mutta kuten Anna-Maija Raittila sanoo " murusessakin Jumala antaa itsensä kokonaan."

Mietin Mariaa, joka valitsi hyvän osan ja hiljentyi Jeesuksen jalkojen juureen kesken kaiken. Minäkin saan valita. Minun ei enää tarvitse kompastua Mariaan, joka kesken juoksuaskelteni polvistuu lattialle kuulemaan ja kuuntelemaan Jeesusta. Saan pysähtyä minäkin ja asettua siihen hänen viereensä, kuunnella yhdessä.

 Ikkunasta katselen, kun samainen Maria kaataa pullollisen kallista nardusöljyä pestäkseen Jeesuksen pölyiset jalat. On helppoa ajatella, että Maria tuhlaa, sekä kallista öljyä, että pysähtyessään aikaa, mutta eikö juuri siihen, minkä kokee tärkeäksi ole valmis satsaamaan?

Ja näin pääsiäisen aikaan saamme havahtua siihen miten paljon Jumala oli valmis satsaamaan meihin...

Pelkästään jo se pysähdyttää.



sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kaunis kevät




Voisin melkein sanoa että kevät on lempivuodenaikani. Ainakin nyt tuntuu siltä. Valo lisääntyy vähitellen, samoin yleinen elämänilo ja positiivisuus.

Pitkän ja kylmän talven jälkeen osaa arvostaa yllättävän paljon yksittäisiäkin lämpimiä päiviä.
Hymy nousee huulille kuin itsestään kun laittaa kevättakin päälle ja lähtee ulos raikkaaseen ilmaan pyöräilemään. Kylmä saattaa vielä yllättää mutta lohtua tuo, kun tietää että kesä on jo matkalla. Sen muistaa kun kuulee aamulla lintujen laulavan varovasti ja näkee ruukkuun kylvettyjen auringonkukan siementen lähtevän vähitellen kurkottelemaan kohti ikkunaa ja valoa.

Luonnon alkaessa heräämään, huomaan muutoksia myös itsessäni. Mielenkiintoa uusiin ja vanhoihinkin asioihin löytyy enemmän, aamulla herätessä ulos katsominen saa hymyilemään, ja herääminen muutenkin on paljon helpompaa. Koulusta lähtiessä askel on kevyempi kun tietää että valoisia tunteja on jäljellä paljon enemmän kuin talvella. Kuin itsestään valitsee päälle vähän enemmän värikkäitä vaatteita.

Nyt keväällä havahdun taas ihmettelemään ja ihailemaan kuinka kaunis maailma meille on luotu.
 -Janina

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Oodi keväälle


Kourassani kevättä,
yöpakkasten kuuraa joka aamuauringossa sulaa Tuhkimon lasikengiksi,
lupauksiksi enemmästä lämmöstä ja rakkaasta joka on tulossa joutsenaurojen myötä.
Lumihiutaleiden talvitanssi on laannut.
Ne ovat luovuttaneet parketin siitepölyhiukkasille jotka vetävät valssia vahvalla volyymillä
mustarastaan huilun tahtiin
saaden silmät kyynelehtimään muustakin kuin kaihosta.

Kissat, nuo keväiset kujakatit
nousevat nukkumasijoiltaan, venyttelevät ja mouruten kaipaavat
samaan tahtiin kuin sydämeni.
Ei niille ole luvattu enempää kuin minullekaan,
mutta unelmat paisuvat koteloissaan kuin sitruunaperhosen toukat saaden sydämet läpättämään.

Metsien mättäät ja minä varistamme harteiltamme lumen
ja kaiken mikä painaa.
Märän maan tumma laulu kohisee korvissani,
pakkasen alla talvehtineet ruohot nuokkuvat vielä,
eivät tiedä aikansa koittaneen.

- Sesam aukene, sanoo luonto ja luo uutta.
Minä asetan askeleni sen tahtiin ja kiiruhdan kokeakseni sen kaiken:
ensimmäiset leskenlehdet, keltasirkun laulun,
muurahaisten jäykät ensiaskelet kohmeisen keon päällä,
auringon, joka on arka talven jäljiltä,
puutarhakuumeen, joka iskee siemenpussien ilmestyessä kauppoihin.
Haluan kasvattaa itse tomaatit ja kevään värit jotka ovat haalistuneet talven alla.

Leskenlehdillä läikkyy viisaus keltaisissa silmissään,
ne ilakoivat välittämättä koirankakkojen lemusta,
ne nauravat kaiken sen keskellä mitä talvi on jälkeensä jättänyt,
eivät ajattele olevansa vähempiarvoisia kuin krookussisarensa kukkapenkissä.
Kevään ensimmäiset ovat kuningattaria,
olkoonkin että ojan pientareella ja koirankakkakekojen vierellä.

Kevätväsymys on kuin raskas nuoskalumi,
teen hartiavoimin töitä lykkiessäni sitä pois.
Vartaloni ei anna armoa, se on kylmästä kankea ja kaamossuklaasta pulleana,
mutta minäpä en aio laskea päiviä bikinikauteen,
en havahtua siihen, että uuden vuoden lupaukset sulivat jo helmikuussa.

Sivelen sieluani keväisellä valolla auringonläikälle istahtaen.
Vaatehuoneen hämärässä hypistelen haaveikkaana kirkasta kevättakkiani ja
sujautan jalkani kevyisiin kenkiin, niihin ohutpohjaisiin,
joissa tulee vilu tähän aikaan.

Minä sisristän silmiäni yhtäkkisestä valosta,
nostan pääni ja antaumuksella ojennun valoa kohti
sanon paljain käsin päivää jokaiselle tapaamalleni perhoselle.

SONY DSC