tiistai 1. heinäkuuta 2014

Keskikesän kynäilyjä


Vedän kynän esiin kuin aseen. Kynällä paukutan pisteitä paperiin ja lauseita pisteitten väliin. Saa kirjoittaa huonoakin tekstiä, saa kirjoittaa ilman isoja alkukirjaimia ja komeita, oikeita  lauserakenteita. Huis-hais-pois kielioppi ja opittu kieli! Nyt saa antaa kynän laulaa siten kuin kynästä lähtee, ja mielestä, sielusta. Olkoonkin että väärinpäin ja sanat kallellaan, siitä viis, mutta että sydämestä!

Kun muu diakonian kerhotoiminta on ollut kesällä tauolla, halusin antautua jollekin uudelle. Jollekin, jolle nyt olisi aikaa.  Halusin ohjata intuitiivisen kirjoittamisen kurssin. Nyt kolme neljästä kirjoittamiskerrasta on takana. On tuntunut hyvältä nähdä kurssilaisten paneutuminen, se miten he ovat tarttuneet kynään kuin käteen ja antaneet sanojen tulla.

Joka kirjoittamiskerta olemme syventyneet johonkin aiheeseen. Olemme hakeutuneet omaan kirjoittamiskolooomme Vanhan pappilan sokkeloissa ja kutsuneet esiin omia sanojamme, niitä jotka meille ovat totta.

Ensimmäisellä kokoontumiskerralla pysähdyimme kohtaamaan sitä missä me itsekukin sillä hetkellä olimme. Oli aika tarkistaa oman elämänsä koordinaatit ja miettiä mitä minulle kuuluu ja mitkä asiat vaativat huomiotani.
Tekstejä olemme jakaneet vain sen verran kuin se on tuntunut hyvältä ja tarpeelliselta. Tarkoitushan ei ole kirjoittaa toisia varten vaan omaa itseä ajatellen ja itselleen. Silti joka kirjoittamiskerta olemme antaneet teksteistämme yhteiseen jakoon yhden lauseen ja näistä lauseista olemme rakentaneet yhteisen runon.
Ensimmäisen kirjoittamiskerran lauseista syntyi tällainen runo, sen julkaisen tässä kirjoittajien luvalla:

" Voin kulkea toiseuden alueella
  hitain ja varovaisin askelin.
  Haluaisin jo itse päättää mitä teen
  tai mitä jätän tekemättä.

  Pitkät on korvat,
  ja kuuntelemista on riittänyt,
  ja väsyäkin on tullut.
  Toinen korva lerpattaa,
  en jaksa kaikkea vastaanottaa.

  Minussa on liian paljon yhtä aikaa,
  liian suuri syli väsyy.
  Jos eivät kalterini hevin katkea,
  on laulu kumminkin.

  Nyt olen taas ihan elämäni kunnossa.
  Ostan lipun,
  katson minne tämä juna vie.
  Lipussa lukee Tulevaisuus. "


 Tänä torstaina, joka on viimeinen kokoontumiskerta, kirjoitamme unelmista. Hucleberry Finnin luoja Mark Twain on sanonut:
" Älä luovu haaveistasi. Ilman niitä voit kyllä olla olemassa, mutta olet lakannut elämästä. "

 Näin keskellä kesää on hyvä kohdentaa katse unelmiin, toiveisiin ja haaveisiin. Niiden ei tarvitse olla suuria eikä näyttäviä. Tärkeintä on, että tunnistaa haaveensa ja voi ottaa askelia ja aikomuksia niitä kohti. Lopultakaan ei ole tärkeää mistä haaveilee vaan se, että antautuu matkalle haavettaan kohti. Jo matkalle lähtö on tulevaisuuden luomista. Ja seikkailla voi vaikka omassa pihassaan.

Muutaman päivän päästä alkaa kesälomani. Haaveilen omasta ajasta, keskiyön hetkistä pikkuisella terassillani kun muu perhe nukkuu, hyvästä kirjasta ja kynäni poukkoilusta paperilla. Haaveilen pitkistä kävelyretkistä koirani kanssa, Kuopukseni naurusta ja yksinkertaisesta olemisesta perheen kanssa. Se riittää ja siinä on kyllin.