perjantai 30. marraskuuta 2012

Joulun suojelemisesta


Tällä viikolla istuimme työntekijäkokouksessa ja paitsi että joimme kahvia, puhuimme tärkeistä. Pappiskaksikon pitämä alkuhartaus herätti ajatuksia ja niitä laitoimme jakoon ja yhteisen pohdinnan alle.

Joku heitti ilmaan näkymän siitä, mitä olisi se, jos seurakunta suojelisi joulun eikä ryhtyisi elämään sitä etukäteen. Mitä toisi tai veisi se, jos emme lähtisikään juoksemaan lukuisten etukäteisjuhlien tahtiin vaan pidättäytyisimme ennen aikaisista joulujuhlista, syömingeistä ja muista joulutohinoista?

Entä jos emme hyppäisi siihen myllyyn, mitä joulunalus pahimmillaan on: allakka yhtä täynnä kuin lanttuloorasta paisuva vatsa…

Miltei samaan hengen vetoon totesimme, että taitaa olla niin, että nimenomaan tässä kohtaa seurakunnan on hyvä mukautua maailman marssijärjestykseen. Tässä kohtaa kuuluu olla mukana elämässä ja tuoda siihen sen todellisen sanoman. Jos skippaamme joulunalusajan, saamme olla yksinäinen saareke kaukana ja irrallaan sieltä, missä ihmiset ovat. 

Mutta kuten aina: jokin hyvin syvä viisaus ja juju on siinä, että asioita voi kyseenalaistaa ja katsoa niitä toisesta vinkkelistä. Uskon, että meistä moni jäi pohtimaan sitä, että Entä jos...
 Entä jos kuitenkin edes jotakin voisi säästää siihen oikeaan joulunaikaan. Että edes jotakin saisi elää ja kokea tuoreeltaan ja vastasyntyneenä.
Ja joulunalusaikanakin vain katsoa tähteä…

Pohditaanko yhdessä miten joulun alusaikaa voisi viettää siten, että todellisen joulun aikaan se kaikki ei olisi kaluttu ja nyrhitty puhtaaksi kuin luu.


MITEN SUOJELLA JOULUA?



torstai 29. marraskuuta 2012

Vain hidas ehtii mukaan

Hartausvuoroni paikallislehteen iski tähän adventin aikaan, tässä alla kirjoitukseni :


Olen viime viikkoina auttanut läheistäni muutossa. Hän jäi yhtäkkiä leskeksi ja entisen elämän kehä sulkeutui äkillisesti. Se sulkeutui kuin vanha veräjä, äänekkäästi napsahtaen. Se ääni on raskas, kuten kaikessa luopumisessa on.

Kun portilta katsoo taakseen, näkee menneen maiseman. Siinä kuiskivat muistot. Muistojen hauraat ja ajan myötä ohenevat säikeet pitävät kiinni siitä, mitä jotakin oli ja mikä yhä on tärkeää ja muistettavaa. 

Ennen kuin uusi aukeaa ja selkenee, joutuu odottamaan. Asioiden muotoutuminen ja asettuminen vaativat aikaa. Se on hidasta hauduttamista, kypsyttämistä. Se on sitä, että asiat saavat muhia ja valmistua omaan tahtiinsa, ajallaan. Odottaminen ja matkalla olo eivät tähtää nopeuteen vaan suostuvat hitauteen. Hitaasti kypsyy hiilestä timantti, rukiista puuro.
 Ja pelastaja saapuu kyllä. Hän saapuu lempeänä, ratsastaen aasilla, tullen kohti, pysähtyen vierelle.
 Jeesus tulee aasilla, jotta me pysyisimme mukana ja ehtisimme asettaa jalkamme hänen askeliinsa. Ei kiireellä, ei ylväästi vaunuissa vaan arkisesti ja elämäämme mukautuen, ihmisen tasolle.  Hän tulee aasilla, jotta me ymmärtäisimme hänen tulevan ihmisenä ja veljenä.


Adventti kutsuu aloittamaan alusta. Aloittaminen on uskaltautumista luopumaan siitä, mistä on tarkoitus luopua. Ja katsomaan kohti sitä uutta, mikä eteen annetaan.  Se rohkaisee nousemaan ja astumaan tielle, suostumaan matkantekoon, sen pölyyn ja paahteeseen.

Adventtina käännetään sivua, katsotaan eteenpäin.  Silloin ei vielä olla perillä ja valmiina. Silloin vasta valmistetaan tietä ja sydäntä joululle, Ihmisen pojan syntymälle, Jeesukselle. On aika nousta ja mennä ulos porteista. On aika lähteä teille ja aitovierille hoosianna huulilla. Sitä samaa huudetaan kaikkialla maailmassa: Auta, pelasta!



Myös me saadaan kulkea veljenä ja sisarena, hitaasti ja rinnalla pysyen. Vain hidas ehtii mukaan, jaksaa kulkea mukana, sillä kiireiset menivät jo.

tiistai 27. marraskuuta 2012


Yksin,
unohdettuna,
ajan virrassa ajelehtimassa.
Loppuun käytettynä, pois heitettynä.
Vailla päämäärää, tarkoitusta.
Sinä,
minä,
kuka tahansa meistä.
Ethän mene ohi?

Kuva ja runo: Marika Keitaanniemi

lauantai 24. marraskuuta 2012

Armon suojassa



Kuva: Marika Keitaanniemi

Tuomiopäiväsunnuntain evankeliumi on tujua tekstiä. Se saanee kaikkien sydämet väpäjämään ja kysymään: Riitänkö? Olenko tarpeeksi hyvä? Olenko tehnyt tarpeeksi?

Jeesus puhui näin:
- Kerran saapuu Taivaallinen kuningas. Hän kutsuu kaikki luokseen. Silloin tulee näkyviin ero hyvien ja pahojen välillä.
Hyville kuningas sanoo:
- Tulkaa. Te saatte Taivaallisen isän siunauksen. Taivaan kodissa odotetaan teitä. Minulla oli nälkä, ja annoitte minulle ruokaa. Minulla oli jano, ja annoitte minulle juomaa. Minä oli koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minulla ei ollut vaatteita ja te puitte minut. Minä olin sairas ja te kävitte katsomassa minua.
Silloin hyvää tehneet vastaavat:
- Taivaallinen kuningas. Emme ymmärrä. Emme me ole koskaan auttaneet sinua.
Kuningas vastaa heille:
- Tämä on varma totuus! Kun autoitte yhtä pientä ja heikkoa silloin te autoitte minua.
Toisille kuningas sanoo:
- Menkää pois! Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juomaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minulla ei ollut vaatteita, mutta te ette antaneet niitä minulle.Minä olin sairaana, mutta te ette käyneet minua katsomassa.
Silloin nämä kysyvät:
- Emme ymmärrä. Milloin näimme sinun kärsivän, emmekä auttaneet sinua.
Kuningas vastaa:
- Tämä on varma totuus! Silloin, kun ette auttaneet pientä ja heikkoa, ette auttaneet minua.
Tämä on suuri ero. Jumala on kaikkia lähellä, mutta jotkut hylkäävät hänet ja hänen tahtonsa.
(Matteus 25:31 – 46 selkokielellä)

Mutta kysymys ei ole sittenkaan siitä kuinka paljon olemme tehneet tai jätteäneet tekemättä. Eivät nuo hyvät tuossa tekstissä olleet sen parempia kuin ne toiset. Ydinkysymys on, olemmeko ottaneet Jeesuksen vastaan vai emme. Olemmeko tuomiopäivänä armon suojassa vai emme. Vai olemmeko hylänneet Jumalan ja hänen tahtonsa?

Sillä koskaan emme voi itse ansaita taivaspaikkaa. Kukaan meistä ei riitä. Kukaan meistä ei ole synnitön. Kukaan meistä ei ole tarpeeksi hyvä. Mutta Jeesuksessa on kaikki, mitä tarvitsemme. Sillä me pelastumme yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Jeesuksen omana  meillä on aina hyvä olla, tuomiopäivänäkin olemme suojassa armon alla. 


Rakas Taivaallinen Isämme,
Kiitos armostasi ja rakkaudestasi.
Kiitos, että olet kaikkia lähellä.
Kiitos, että teet alati työtäsi meissä.
Kiitos, että olemme armon suojassa.
Auta meitä elämään armoasi todeksi  
rakastamalla sinua yli kaiken ja
lähimmäisiämme niin kuin itseämme.
Jeesuksen nimessä,
Amen



torstai 22. marraskuuta 2012

Itsensä ylittämisestä

Onko teillä pelkoja?

Mitä asiaa ette ikinä tekisi elämässänne?

Mikä on vaikein asia, jonka olette tähän mennessä tehneet?

Oletteko myöntäneet itsellenne pelkäävänne?

Mikä tai kuka on tuonut teille turvaa?

Kuva: Marika Keitaanniemi


Tänään riparilauluillassa ylitin itse itseni. Lauloin yleisön edessä ja onnistuin siinä.
Ennen olen pelännyt laulaa yleisölle, yksin. 
Nyt en pelännyt. Jumala oli kanssani. 
Olimme kirkossa ja mulla oli hauskaa. 
Yleisö oli ihana.
Bändi oli loistava.

Ei lisättävää. 

Murustaako?



"Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne." Matt. 6:26

Mieleeni tulee tilannekuva kylmän talven keskeltä, kun vanha rouva murustelee leipää linnuille pihamaallaan ruuaksi. Usein taivaallisen Isän huolenpito tulee esille toisen ihmisen kautta. Kun näemme lähimmäisemme uupuneen voimme rohkaista häntä jatkamaan, jos hänellä on nälkä voimme tarjota ravintoa.

Näin joulun lähestyessä, mediassa ja katukuvassa näkyy monia keräyksiä joihin voimme ottaa osaa. Muutama lantti keräykseen voi tuntua meistä pieneltä, mutta kaikki nuo muruset yhdessä voivat tehdä suuria siellä missä apua tarvitaan. Sinun lanttisi voi olla juuri niitä murusia, joilla taivaallinen Isä ruokkii nälkäisiä. Monesti huomaan silti kysyväni itseltäni, mitä hyötyä on pienistä lahjoituksistani kun apua tarvitaan niin paljon?

Pienikin teko voi muuttua suureksi. Aivan kuin kertomuksessa pojasta joka jakoi eväänsä, viisi leipää ja kaksi kalaa. Siunatuilla eväillä ruokittiin viisituhatta miestä ja tähteitäkin jäi vielä kaksitoista koria. Minun esimerkkini voi olla käynnistämässä suurempaa muutosta. Jätteitä lajitellessa tai autoilua vähentäessä voi tuntua turhauttavalta kun huomaa että puolet maailmasta ei tee niin. Oma panostus siinäkin voi olla kuin nuo pojan eväät. Oma esimerkkini voi saada muut huomaamaan asian tärkeyden ja toimimaan samoin.

Monesti kysymys on tahdosta murustaa. Jaammeko huolenpitoa ja sitä hyvää mitä olemme itse saaneet ? Jos pidämme kaiken itsellämme voi se tuntua ajan myötä kovin laimealta. Jos taas jaamme hyvän, saamme huomata kuinka tuo kaikki tuntuu monin kerroin paremmalta.

torstai 15. marraskuuta 2012

Usko, Toivo ja Rakkaus



Usko, Toivo ja Rakkaus. Suurin niistä on Rakkaus.

Aloin ajatella tänään itsekseni, mitä nämä kolme asiaa merkitsevät minulle. Lista on loputon.

Usko tarkoittaa minulle uskoa Jumalaan, uskoa siihen, ettei maailma ole kokonaan paha, uskoa ihmisiin, uskoa rakkauteen, uskoa hyvyyteen ylipäätään...

Toivo tarkoittaa minulle toivoa tulevasta, toivoa hyvyydestä, toivoa rakkaudesta, toivoa uskosta...

Rakkaus, mitä siihen sitten lisäämään "ja suurin niistä on Rakkaus". Rakkaus tarkoittaa minulle kaikkea. Rakkaus sisältään Uskon ja Toivon. Rakkaus on elämä. Rakkaus on perhe ja ystävät. Rakkaus on koulu ja koti. Rakkaus on kaikkea sitä, jota ilman on vaikea elää.


Kuva: Marika Keitaanniemi


Mitä nämä kolme asiaa merkitsevät juuri sinulle? 

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Pyhäinpäivän ajatuksia



On alkamassa pyhäinpäivän iltakirkko. Istun kirkon etupenkissä ja kuulen miten kirkko täyttyy ihmisistä. He tulevat hiljaa kuten kaipuun kantajat tulevat varoen turhia ääniä. He asettuvat lähekkäin, toistensa läsnäoloon, tuovat hiljaisuuden mukanaan.
Pyhänpäivän kirkossa sytyttelen kollegan kanssa kynttilöitä vuoden aikana pois nukkuneille. Yksi kynttilä kerrallaan, yksi nimi, yksi kokonainen elämä. Pappi antoi tuohukseeni tulen kirkon alttarin kynttilästä, kuin Jumalan valon, lohduttavan ja tietä näyttävän. Pimeää ei enää ole, ei kuolemaa, on toivo, on ylösnousemus.
Hautausmaan hämärässä kynttilät kuin majakat, kirkon kuorissa lohdutuksen laulut. Minä katselen, kuuntelen ja mietin miten monta surua ihmiseen mahtuu. Itken kaipuusta heitä, jotka jo ovat lähteneet että heitä, jotka yhä ovat, mutta eivät välitä. Korvissani viime lauantaisen papin sanat: - Pitäkää huolta toisistanne.
Viikko ennen pyhäinpäivää istuin itse mustapukuisena Kalevankankaan kappelissa ja puristin kädessäni viimeistä tervehdystä. Katsoin arkkua edessäni ja muistojen kuvat virtasivat kyynelteni mukana. Kassu-vaari on poissa! Hänen myötään poissa on paljon ja se tulisi kääntämään elämisen kulmia taitokselle.
Kun taitokset aikanaan suoristuvat, näyttää maisema toiselta. Koskaan ei kuoleman edessä elämä asetu enää samalle tolalle. Jotakin liikahtaa, kääntyy, muuttuu - moneen suuntaan, ei vain  yhteen.
 

Ja elämä menee samalla eteenpäin, jatkaa matkaansa. 

tiistai 13. marraskuuta 2012

Bloggaaja: Marika




Rakastan luontoa, ihan kaikkina vuoden-
aikoina. En väsy ihailemaan Jumalan luomistyötä pikkiriikkisestä siemenkodasta sinisenä lainehtiviin ulapoihin. 15-vuotiaana sain ensimmäisen kamerani, ja siitä asti olen kuvia ottanut - nyt ammatikseni. Luonto on ehtymätön aarreaitta, ja toivonkin antavani blogin lukijoille elämyksiä kuvien kautta.


Elämäntyönäni ovat omat lapset ja puoliso, sen jälkeen tulevat sitten isovanhemmat, työ, ystävät ja harrastukset. Työkseni olen maalannut silkkiä, opettanut silloin tällöin lapsia, tehnyt vähän konttoritöitäkin. Nyt  sitten valokuvaan "kaikkea mikä liikkuu ja ei liiku", kuten lapseni sanovat. Kaikenlainen käsillä tekeminen puutöistä punontaan ja kudonnaisiin on kuulunut harrastuksiini ja jos lunta olisi ympäri vuoden, niin hiihtelisin omaksi ilokseni kesät talvet.

Bloggaaja Mari-Anna

Olen iloinen pyhiinvaeltaja matkalla kotiin.
Etsin tietäni, paikkaani tässä maailmassa.
Seuraan Jumalan johdatusta, minne se sitten viekin.
Eilen Texasissa, tänään Ulvilassa, huomisesta en tiedä.

Olen ikuisuuden löytöretkeilijä.
Etsin pysyviä asioita: uskoa, toivoa, rakkautta.
Seuraan kaikkea hyvää ja aitoa,
sillä Jumalan läsnäolo läikehtii näiden ympärillä.
Eilen ystävässä, tänään lapsessa, huominen jää nähtäväksi.
                                                                                                                     
Olen elämän ihmettelijä.                                                                                      
Etsin asioita ja hetkiä, joissa taivas ja maa kietoutuvat yhteen.                            
Seuraan pyhän liikkeitä, haluan olla mukana pyhien yhteydessä.
Eilen kirkossa, tänään arjessa, huomenna taivaan kodissa.

Iloitsen matkatovereista, rohkeista kysymyksistä, taakan jakamisesta.
Tule mukaan etsimään, ihmettelemään, löytämään.
Jumalan pöydässä murutkin ovat juhlaruokaa!

(Kirjoittelen myös englanniksi osoitteessa www.flowingfaith.com)

Blogaaja Mari Ahvenjärvi

Olen 31-vuotias ulvilalainen. Tai ulvilalaisena vasta 3-vuotias. Minulla on aika monta titteliä tai arvonimeä, joita mielelläni käytän. Vaimo, äiti, tytär, sisko, täti, kummi, miniä, käly, ystävä, naapuri. Nämä määrittävät minua suhteessa muihin ihmisiin. Muunlaisista titteleistä en oikein perusta. Ja vielä tärkeä: minä. Se määrittää minua suhteessa Luojaani: olen Hänelle rakas ja arvokas, koska olen minä. Ei siinäkään tutkintoja tarvita.

Otin ilolla vastaan kutsun alkaa kirjoittaa Ulvilan seurakunnan blogia. Joskus luulin, ettei hyvää harrastusta kannata pilata tekemällä siitä työtä. Nyt huomaan, ettei kirjoittamisen ilo ole kadonnut, vaikka sitä teen myös työnäni.

Tavoitteenani on huomata elämä, ei suorittaa sitä. Tästä näkökulmasta yritän myös blogitekstejä tuottaa.

torstai 8. marraskuuta 2012

Bloggaaja Tea


Olen Tea ja kierrätän kirjaimia.
Sanojen kirpputorilta etsin käypää konsonanttia ja villiä vokaalia,
ne muotoilen ja maustan, tarinoikisi tuunaan, runoiksi rutistan.

Työkseni kuljen teillä ja aitovierillä, mukanani lyhty ja leipää,
Raamattu ja repullinen runoja.

Olen myös äiti, jolla on suuri liemikauha ja puuhellassa oma tuli.
Toisinaan olen sitruunaperhonen, mutta enimmäkseen lukutoukka.