perjantai 29. maaliskuuta 2013


Hiljaisen viikon varrella syntyneitä ajatuksiani tanka- ja haikurunon muodossa:

Ihmisen hinta
naulittuna ristille
Armahda meitä!



Jumalan Poika
huutaa itsensä julki
vaikenemalla.
Hänen läsnäolossaan
kuulen: Se on täytetty!



Kuoleman jälkeen
linnutkin vaikenevat,
maa itkee hiljaa.
uskooko kukaan valoon
- että aurinko nousee...



Aamun enkeli
iloitsee haudan suulla
käsissään taivas.

Sydänjää





Sulattaako kevätaurinko myös talven aikana jäätyneet sydämet? Toipuuko sielu sen vallanneesta mustasta jäästä? Miten tuosta ennen niin rakkaasta läheisestä tulikin täysin vieras kummajainen?

Mitä tehdä kun ei tunnekaan iloa ja kiitollisuutta täytetystä tiskikoneesta vaan ärtymystä ja suuttumusta kun lusikat ovat väärässä lokerossa sekä kahvikuppien korvat väärään suuntaan?

Entä kun huomaa sanojen satuttavan enemmän kuin hoitavan?

Kun jokaisella on niin paha olla että huutaminen, rumat sanat tai jäätävä hiljaisuus ovat arkipäivää.

Toivoon takertuen, luottaen siihen että terävimmätkin jääpiikit lopulta sulavat


Pääsiäisen valaisemaa


Viime viikkoina on voinut havaita valon määrän lisääntyvän. Talvi on kääntymässä kevääksi. Kirkkaimpina hetkinä olen saanut kaivaa jo aurinkolaseja lievittämään auringon häikäisevää vaikutusta.

Pääsiäisen sanoma sopiikin hyvin tähän vuodenaikaan, jolloin mennään kohti valoisampaa aikaa. Pääsiäisen ajan raamatuntekstit kulkevat synkistä kuoleman hetkistä kohti kirkkaan pääsiäisaamun iloa. Kirkossa tämä kaikki on silmin havaittavissa. Kiirastorstain iltamessussa alttari riisutaan ja ainoastaan yksi Kristusta kuvastava kynttilä jää palamaan. Pitkäperjantaina kun evankeliumissa on kerrottu Jeesuksen kuolemasta, viimeinenkin alttari kynttilä sammutetaan. Pitkänä perjantaina ja lankalauantaina alttarilla on musta kangas. Pääsiäisaamun juhlaan alttari puetaan taas valkoiseksi. Pääsiäisenä voimme kokea kuinka valo voittaa pimeän. Elämä voittaa lopulta kuoleman.

Elämään kuuluu niin valon kuin pimeyden hetkiä ja hetkiä näiden väliltä. Elämme liikkeessä näiden vastakohtien välillä. Joskus värit sekoittuvat, synkkään hetkeen liittyy jotain valoisaa ja toisinpäin. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi onnistunut elämään niin ettei synkkyys olisi koskaan varjostanut omaa kulkua. Synnyimmepä tänne kuinka hyvien ja kirkkaiden tähtien alla, miten täydellisinä tahansa, jokainen meistä ryvettyy elämänsä aikana tavalla tai toisella. Epätäydellinen maailma tekee minustakin epätäydellisen, vaikka haluaisin olla hyvä.
Elämä ei ole itsestään selvää tai yksinkertaista. Kaikki ei ole valkoista tai mustaa. Olemme jatkuvassa liikkeessä, matkalla toivottomuudesta mielekkyyteen, pimeydestä valoon. Ja tämän suunnan haluamme pitää. Harva haluaisi elämänsä suunnan olevan synkkyyteen ja epätoivoon. Useimmat meistä toivovat, että edessä oleva matka veisi meitä aina parempaan. Pääsiäisen sanoma tuo eteemme valoisan tulevaisuuden. Taivalluksen lopussa meitä odottaa elämä, jonka ylle varjot eivät enää lankea. Kuolema on voitettu ristillä, jotta me elämässä ryvettyneet voisimme vaeltaa täällä kohti parempaa. Matkalla on varjoja mutta perillä valo.



tiistai 26. maaliskuuta 2013

Reissaillessa

Totaalinen maiseman vaihdos. Viime tekstissäni puhuin teille muutosta omaan kotiin, pois vanhempien luota. Viikon asuttuani ja saatuani tavarat paikoilleen pakkasin matkalaukkuni ja suuntasin kohti Isoa-Britanniaa, Lontoota ja vielä tarkemmin Kensingtonia.

Kun tulee uuteen kaupunkiin, vieläpä metropoliin, on aluksi hieman sekaisin.
Mihin menen? Millä menen? Mistä saan apua? Miksi täytyy kulkea oikeaa puolta? Autot ajavat "väärää" kaistaa. Vaikka olenkin Lontoossa ennenkin käynyt, kyllä se alkuun menee jonkin aikaa, että saa totuteltua.

Kunhan palautuu ensimmäisestä järkytyksestä huomaakin, että hei ihmisiä nämäkin täällä vain ovat! Kulttuuri on todella erilainen kuin Suomessa, ihmisiä todella paljon enemmän ja ihmiset puhuvat todella montaa kieltä!

Varsinainen kulttuurishokki, mutta minun ei tarvitse hätääntyä, onhan minulla aina suojelusenkeli matkassa!

Kensingtonin kirkko! 

Olettekos te kokeneet kulttuurishokkeja? 

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Uusi aika

Elämä saa tuulta siipien alle.
Teen jotain uutta ja ennenkokematonta.
Tunnen kuinka uusi sivu alkaa kirjassani.
Kirjoitan itse omaa tarinaani.
Maisemani vaihtui.
Maalautui aivan uuden väriseksi.
Kokeilen rajojani.
Nauran.
Iloitsen.
Tästä se lähtee.

Oma, itsenäinen elämä.

 

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Ristillä siunattu




Join aamukahvia kaikessa rauhassa. Taas kerran, yllättäen ja pyytämättä, sain pienen tyttäreni taholta jotain ajateltavaa. Lapsi tarttui kaulassani roikkuvaan ristiin. Siihen koruun, jota välillä käytän, välillä en. Vaatteiden mukaan valitsen koruja, risti mahdollisuutena muiden joukossa. Tyttöni sanoi: "Kun sulla on tämä risti, niin sut on siunattu tällä merkillä".

Seurasi sekalaisia ajatuksia. Hämmennystä. Lapsen ajatus lähti todennäköisesti lapsikuorossa opitusta laulusta, jossa puhutaan ristinmerkillä siunaamisesta. Jos olisikin niin, että kun risti roikkuu kaulassani, olisin siunattu sen päivän toimissa. Ja ainakin on niin, että monesti minut on siunattu ristin merkillä – kasteessa ja sen jälkeen. Entä kun Jeesus puhuu ristin kantamisesta? Voisiko siinä omaan osaan tyytymisessä olla siunaus?

Entä kuinka suuren siunauksen olen saanut ristillä, kun Jeesus kuoli minunkin puolesta? Siihen voidaan todellakin liittää ajatus siitä, että kun minulla on risti – siis Jeesus – niin minulla on myös siunaus.

Näissä mietteissä toivotan siunattua paastonaikaa Sinulle – ristillä siunattua!

torstai 7. maaliskuuta 2013

Jumalan matematiikkaa ja elämäniloa

Yleisesti ajatellaan, että 5+2=7. Mutta Jumalan matematiikka on erilaista. Kun Jumala on mukana 5+2 = 5000+12. Mitä??? Vinkkejä arvoituksen ratkaisemiseksi saamme ensi sunnuntain evankeliumista:

    Jeesus lähti Galileanjärven eli Tiberiaanjärven toiselle puolen. Häntä seurasi suuri väkijoukko, sillä ihmiset olivat nähneet tunnusteot, joita hän teki parantamalla sairaita. Jeesus nousi vuorenrinteelle ja asettui opetuslapsineen sinne istumaan. Juutalaisten pääsiäisjuhla oli lähellä.
    Jeesus kohotti katseensa ja näki, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Hän kysyi Filippukselta: "Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?" Tämän hän sanoi koetellakseen Filippusta, sillä hän tiesi kyllä, mitä tekisi. Filippus vastasi: "Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin." Silloin eräs opetuslapsi, Simon Pietarin veli Andreas, sanoi Jeesukselle: "Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?"
    Jeesus sanoi: "Käskekää kaikkien asettua istumaan." Rinteellä kasvoi rehevä nurmi, ja ihmiset istuutuivat maahan. Paikalla oli noin viisituhatta miestä. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat. Kun kaikki olivat kylläisiä, Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan." He tekivät niin, ja viidestä ohraleivästä kertyi vielä kaksitoista täyttä korillista palasia, jotka olivat jääneet syömättä.
    Kun ihmiset näkivät, minkä tunnusteon Jeesus teki, he sanoivat: "Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan." Mutta Jeesus tiesi, että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan, ja siksi hän vetäytyi taas vuorelle. Hän meni sinne yksin.
(Johannes 6: 1-15)

Kun Jumala on mukana, viisi leipää ja kaksi kalaa riittää 5000:lle ja tähteiksikin jää vielä 12 korillista. Tämä ei selvästikään ole koulumatematiikkaa, vaan jumalallista matematiikkaa.

Mitä tästä pitäisi oikein ajatella? Ehkä ensinnäkin sitä, että Jumalan keinot ja ajatukset todellakin ovat erilaisia kuin meidän. Sen, että emme ymmärrä tai käsitä, ei pitäisi kuitenkaan johtaa siihen, että yrittäisimme rajoittaa  Jumalan toimintaa. Haluaisimmeko edes sellaisen Jumalan, jonka voisimme täydellisesti ymmärtää?

Toiseksi haluaisin kiinnittää huomiota Jeesuksen toimintaan. Jeesus otti leivät ja kiitti Jumalaa ennen kuin jakoi leivät ja kalat syömään asettuneille. Ihmettä edelsi siis kiitos. Ja juuri kiitoksessa taitaa piillä ihmeen siemen. Sillä alkukielen kiittämistä tarkoittava eucharisteo sulkee sisälleen myös armon (charis) ja siitä derivoituu myös chara eli ilo. Jeesus tunnisti leivän armoksi, kiitti ja siitä seurasi suuri ilo.

Kuinka usein kaikessa kiireessä unohdamme juuri kiitoksen? Ja siinä ohessa Jumalan ja elämän ihmeen? Pidämme elämän suuria lahjoja itsestään selvinä. Luulemme saavuttavamme ilon ja onnen hankalia asioita välttämällä ja ahdistusta karttamalla. Mutta ilon siemen onkin kätketty kiitokseen. Olisiko tässä parannuksen paikka?

Mitä jos huomaisimme pienetkin asiat ympärillämme lahjana ja kiittäisimme....seuraisiko siitä todellakin elämäämme suurta iloa? Suosittelen kokeilemaan. Vaikkapa listaamalla saamiamme lahjoja tähän tapaan:
 
Lämmin teekuppi kädessä.
Lisääntyvä valo.
Linnunlaulu.

Kiitos, Jeesus.
Kiitos elämän ihmeestä.
Kiitos kasvavasta ilosta.
Aamen