Diakoniavastaanottojen valot ovat paahtaneet punaisella koko
joulukuun. Tänään yrittäessäni mahduttaa
vielä yhtä ihmistä keskelle täyttä, tuli mieleeni se Ensimmäinen joulu: täyttä
oli silloinkin, ei tilaa, ei sijaa. Ja kun viimeinen kohdattava ihminen tänään
pakeiltani lähti, olin väsynyt ja mietin, että ei se rauhallinen ja
yksinkertainen talli tainnut sittenkään olla hullumpi paikka...
Mutta josko edes palasen tallista, sen levosta ja läsnäolosta voisi tähän päivään
tarjota hänelle, joka etsii löytääkseen. Kuka mitäkin etsii ja kaipaa. Joku
hakee paikkaa, jossa hetken olla rauhassa, kuulolla, nähtynä, ymmärrettynä,
levossa. Joku kaipaa kohtaa, johon
päänsä kallistaisi; murheensa, taloudellisen puutteensa, ihmissuhteittensa
kivun, pelon, huomisen huolet. Toinen
kaipaa yhteyttä ja ystävyyttä, jakamista niin yksinäisyyden kuin leivänkin
osalta.
Kaikki mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä huutaa
arjen valinnoissa. Kuka ehtisi, jaksaisi, huomaisi katsoa kohti? Kuka näkisi
hänet, joka on ihmispaljouden keskellä yksin? Tai hänet, joka kurkkii tallin ovesta
sisään ja hänet joka ei päässyt edes kynnyksen yli, ei mihinkään, ei majataloon,
ei talliin vaan jäi tielle. Pääsikö edes
lähtemään matkaan…
Entä jos tuo, joka ei ehtinyt edes lähteä, olenkin minä…? Niin
kiire työn puolesta valmistaa ja tarjoilla joulua lisukkeineen ja lohdukkeineen,
että viimeisellä viikolla ei enää erota seimeä joulupukista! Mutta kun kirkossa
soi Jouluyö, juhlayö, kuva tarkentuu ja sielu asettuu sijoilleen, oikein päin. Ei
päin seiniä vaan päin seimiä. Sitä vasten, kuten lepoon asetutaan.
Kehen katsomme, kun kumarrumme seimen puoleen? Kenen silmät
kohtaamme, kuka katsoo vastaan? Eikö sen jonkin nimi olekin Armo?
|
Kuva: Nuoriso-ohjaaja Päivi Multisilta. Legoversio jouluseimestä Päivin pojan rakentamana. |