Pyhäinpäivän ajatuksia

On alkamassa pyhäinpäivän iltakirkko. Istun kirkon etupenkissä ja kuulen miten kirkko täyttyy ihmisistä. He tulevat hiljaa kuten kaipuun kantajat tulevat varoen turhia ääniä. He asettuvat lähekkäin, toistensa läsnäoloon, tuovat hiljaisuuden mukanaan.

Pyhänpäivän kirkossa sytyttelen kollegan kanssa kynttilöitä vuoden aikana pois nukkuneille. Yksi kynttilä kerrallaan, yksi nimi, yksi kokonainen elämä. Pappi antoi tuohukseeni tulen kirkon alttarin kynttilästä, kuin Jumalan valon, lohduttavan ja tietä näyttävän. Pimeää ei enää ole, ei kuolemaa, on toivo, on ylösnousemus.

Hautausmaan hämärässä kynttilät kuin majakat, kirkon kuorissa lohdutuksen laulut. Minä katselen, kuuntelen ja mietin miten monta surua ihmiseen mahtuu. Itken kaipuusta heitä, jotka jo ovat lähteneet että heitä, jotka yhä ovat, mutta eivät välitä. Korvissani viime lauantaisen papin sanat: - Pitäkää huolta toisistanne.

Viikko ennen pyhäinpäivää istuin itse mustapukuisena Kalevankankaan kappelissa ja puristin kädessäni viimeistä tervehdystä. Katsoin arkkua edessäni ja muistojen kuvat virtasivat kyynelteni mukana. Kassu-vaari on poissa! Hänen myötään poissa on paljon ja se tulisi kääntämään elämisen kulmia taitokselle.
Kun taitokset aikanaan suoristuvat, näyttää maisema toiselta. Koskaan ei kuoleman edessä elämä asetu enää samalle tolalle. Jotakin liikahtaa, kääntyy, muuttuu - moneen suuntaan, ei vain  yhteen.
 
Ja elämä menee samalla eteenpäin, jatkaa matkaansa.