On alkamassa pyhäinpäivän iltakirkko. Istun kirkon etupenkissä ja kuulen miten kirkko täyttyy ihmisistä. He tulevat hiljaa kuten kaipuun kantajat tulevat varoen turhia ääniä. He asettuvat lähekkäin, toistensa läsnäoloon, tuovat hiljaisuuden mukanaan.
Pyhänpäivän kirkossa sytyttelen kollegan kanssa kynttilöitä vuoden aikana pois nukkuneille. Yksi kynttilä kerrallaan, yksi nimi, yksi kokonainen elämä. Pappi antoi tuohukseeni tulen kirkon alttarin kynttilästä, kuin Jumalan valon, lohduttavan ja tietä näyttävän. Pimeää ei enää ole, ei kuolemaa, on toivo, on ylösnousemus.
Kun taitokset aikanaan suoristuvat, näyttää maisema toiselta. Koskaan ei kuoleman edessä elämä asetu enää samalle tolalle. Jotakin liikahtaa, kääntyy, muuttuu - moneen suuntaan, ei vain yhteen.
Ihana teksti, Tea! Kirjoitat niin kauniisti :)
VastaaPoista- Anni
Kiitos Anni, pyhäinpäivä tuli tänä(kin) vuonna niin kohdalle, kun oma suru sai liittyä yhteiseen kaipuuseen. Tuo pyhäinpäivän iltakirkko on kauneimpia ja koskettavimpia työtehtäviä - eikä tehtävä, ei työ vaan lupa saada olla mukana, elää yhteisestä lohdutuksesta ja toivosta.
VastaaPoista