Päin seimiä

Diakoniavastaanottojen valot ovat paahtaneet punaisella koko joulukuun.  Tänään yrittäessäni mahduttaa vielä yhtä ihmistä keskelle täyttä, tuli mieleeni se Ensimmäinen joulu: täyttä oli silloinkin, ei tilaa, ei sijaa. Ja kun viimeinen kohdattava ihminen tänään pakeiltani lähti, olin väsynyt ja mietin, että ei se rauhallinen ja yksinkertainen talli tainnut sittenkään olla hullumpi paikka...

Mutta josko edes palasen tallista, sen levosta ja läsnäolosta voisi tähän päivään tarjota hänelle, joka etsii löytääkseen. Kuka mitäkin etsii ja kaipaa. Joku hakee paikkaa, jossa hetken olla rauhassa, kuulolla, nähtynä, ymmärrettynä, levossa.  Joku kaipaa kohtaa, johon päänsä kallistaisi; murheensa, taloudellisen puutteensa, ihmissuhteittensa kivun, pelon, huomisen huolet.  Toinen kaipaa yhteyttä ja ystävyyttä, jakamista niin yksinäisyyden kuin leivänkin osalta.

Kaikki mitä  olemme tehneet tai jättäneet tekemättä huutaa arjen valinnoissa. Kuka ehtisi, jaksaisi, huomaisi katsoa kohti? Kuka näkisi hänet, joka on ihmispaljouden keskellä yksin? Tai hänet, joka kurkkii tallin ovesta sisään ja hänet joka ei päässyt edes kynnyksen yli, ei mihinkään, ei majataloon, ei talliin vaan jäi tielle.  Pääsikö edes lähtemään matkaan…

Entä jos tuo, joka ei ehtinyt edes lähteä, olenkin minä…? Niin kiire työn puolesta valmistaa ja tarjoilla joulua lisukkeineen ja lohdukkeineen, että viimeisellä viikolla ei enää erota seimeä joulupukista! Mutta kun kirkossa soi Jouluyö, juhlayö, kuva tarkentuu ja sielu asettuu sijoilleen, oikein päin. Ei päin seiniä vaan päin seimiä. Sitä vasten, kuten lepoon asetutaan. 

Kehen katsomme, kun kumarrumme seimen puoleen? Kenen silmät kohtaamme, kuka katsoo vastaan? Eikö sen jonkin nimi olekin Armo?

Kuva: Nuoriso-ohjaaja Päivi Multisilta. Legoversio jouluseimestä Päivin pojan rakentamana.