Miksi onkin niin vaikeaa innostua ja heittäytyä? Johtuuko yleinen aikuisten varauksellisuus monista koetuista epäonnistumisista? Vai onko innostuminen joidenkin mielestä sukua ylpeydelle ja sitä myöten paha asia? Lapset osaavat innostua salaman nopeasti ja sillä innostuksen antamalla energialla he sitten tarttuvat toimeen. Lisäksi he ovat ylpeitä tuotoksistaan. Mikseivät aikuiset tee niin?
Haastan sinut kokeilemaan innostumista! Se lähtee asenteesta, puheesta, käytöksestä. Esimerkkinä toimikoon vaikka leipominen. Kutsu ystävä iltateelle ja kerro, että aiot leipoa jotain tosi hyvää. Käy läpi ohjeita kunnes innostut jostain kuvasta tai reseptistä muuten vaan. Ala leipoa ja koita säilyttää innostunut, itseensä luottava ja tyytyväinen asenne: minä osaan, tästä tulee hyvää, kyllä ystävänikin ilahtuu! Asenne siirtyy tuotokseen ja teekupin äärellä voit vielä ylittää itsesi: kun ystäväsi kehuu leipomustasi, ole samaa mieltä. Koko kakku, teeleipä tai kaurakeksi lässähtää ja lyttääntyy silmissä, jos siinä vaiheessa tyydyt toteamaan: No, ei tää nyt ole kovin ihmeellinen. Tai: Ei siitä ihan sellainen tullut kuin piti. Tai: Jos mulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin varmaan tehnyt yhden toisen jutun.
Keväällä on helppo innostua vaikka puutarhatöistä, lintubongauksesta tai ikkunanpesusta. Mitähän sitä vielä keksisi nyt lopputalven iloksi? Nimittäin voin lyhyen kokemuksen perusteella paljastaa: innostuminen antaa valtavasti iloa! Ja sitäpaitsi asenne voi levitä.
Kerrohan sinä tänne blogin kommentteihin, jos innostuit jostain!
Ai niin, että mistäkö minä siis olen innostunut? Kirjoittamisesta!
VastaaPoista