Kahdestaan

 Nuorin lapsista sairastui vesirokkoon. Saman tien peruuntui monta vierailua, uimahallireissu ei tietenkään tullut kysymykseen, kauppaankaan ei potilaan kanssa arvannut lähteä. Ensin hiukan harmitti: jos lapsi ei voi mennä hoitoonkaan, niin kuinka minä saan omia töitäni tehdyksi? Ja pitääkö nyt varautua siihen, että muutkin lapset sairastuvat? Montako viikkoa ilman kunnollisia sosiaalisia kontakteja?



Elämä kääntyi sisäänpäin, sosiaaliset ympyrät kutistuivat kodin kokoisiksi – ja kotona tarkemmin sanottuna sohvalle pieneen myttyyn.

Sitten aloin nähdä asian hyvät puolet: minä ja lapsi kahdestaan. Harvoin saa kuopus omaa aikaa äidin tai isän kanssa. Luimme ne kirjat, jotka hän tahtoi kuulla. Pelasimme pelejä ja joka kerta lapsi halusi sopia, että tulee tasapeli. Olimme, lepäsimme. Ja lapsi sai suunvuoron usein, kun ei tarvinnut kilpailla huomiosta. Iloitsin niistä hetkistä! Voi kunpa osaisin antaa tuollaista huomiota myös tavallisina päivinä, silloinkin, kun lapsi ei ole näppynaamainen reppana.

Ajattele: hyvä Jumala, meidän Isämme, on koko ajan valmis viettämään kanssasi tuollaista laatuaikaa. Hänelle ei tuota vaikeuksia keskittyä yhteen lapseen, kuunnella keskeyttämättä, pitää lähellä sydäntä. Usein taitaa olle niin, että meille lapsille pitää kuitenkin ensin tulla se sairaus, työttömyys, masennus tai muu elämän kipu, että suostumme hiljentymään, rauhoittumaan ja jäämään kahden Jumalan kanssa. Ihmisen ja Jumalan suhteessa kahdenkeskisen laatuajan vähyys ei ole kiinni Isän ajankäytöstä vaan lapsen halusta.

Itselleni oma kokemus lapsen kanssa vietetyistä rauhallisista, hyvistä hetkistä oli sen verran vaikuttava, että ajattelin kokeilla aiempaa useammin myös käpertyä ihan hiljaa Taivaan Isän lähelle juttelemaan ja kuuntelemaan. Ja lukemaan sitä Kirjaa, mitä myös liian vähän tulee Isän kanssa tutkittua.

Teksti: Mari Ahvenjärvi