Viime viikolla ajaessani autolla töihin, näin monipäisen joutsenauran lähestyvän. Näky oli niin huikaisevan kaunis, että pysäytin auton, avasin ikkunan ja ihaillen katsoin miten linnut lensivät ylitseni. Kuulin niiden honottavan torvimaisen äänen, näin miten kaulat olivat kurkottuneet eteen, miten valkoiset siivet läpsyivät tuulessa kuin lakanat.
- Näkemiin, näkemiin, huusivat joutsenet, - keväällä nähdään taas!
Kyyneleet nousivat silmiini: toivo!
Joutsenten lähtö kertoo minulle jälleennäkemisen toivosta, uudesta orastavasta keväästä joka siintää elämänmittaisen talven jälkeen.
Nyt täällä kaamoksen hämärässä meidän tehtävämme on sytytellä lyhtyjä pimeään ja tehdä valoa rakastavin käsin toinen toisillemme.
Joutsenet lähtevät, me jäämme.
Ennen kuin tapaamme taas, on koitettava löytää kaipaukselleen väylä, on etsiydyttävä kohtaan jossa maa kantaa ja jossa voi surunsa kanssa olla turvassa. Jumalan kämmenellä on uurteita ja poimuja kuin pesäkoloja, ne antavat suojaa ja kämmenen reunan yli voi rauhassa kurkkia maisemaa, joka eteen avautuu.
Pyhäinpäivän iltakirkossa katsoin miten valkoisten kynttilöiden kaulat olivat kuin joutsenilla, ylöspäin. Kynttilöiden päissä valo, kaikkien heidän muistoksi, jotka jo ovat päässeet perille. Kynttilän liekki kuin majakan valo: se näyttää tien kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti