Koko viimeviikon jännitin, kuinkahan tässä nyt käy.
Sunnuntaipäivä vain lähestyi ja itselläni ei ollut yhtään mitään eväitä saada
sunnuntain nuorten lauluesitystä kasaan.
Perjantaina vielä pianistin kanssa viimetipan treenit ja tunne ei
ottanut poistuakseen.
Sunnuntaiaamu kello 9:00, vilskettä, puheen sorinaa,
kysymyksiä, viimehetken suunnitelmia. Ei uskoisi että on kyseessä sunnuntaiaamu.
Mielessä kysymys, mitenköhän kaikki onnistuu?
Siinä hetkessä kun Messu alkaa epävarman oloiset nuoret muuttuvat. Kaikki hössötys ja levottomuus katkeavat kuin leikaten. Sunnuntai
rauha, tässä se on. Nuorten rukoukset ja
saarna, olen puhuteltu. Ahmin joka sanaa kuin ilmaa pitkän sukelluksen jälkeen.
Nuorten laulun vuoro, en tiedä vaihtuiko kuoro matkalla, mutta korvani kuulevat
jykevän kirkon holveista vahvaa laulua aivan kuin paikalle olisi ilmestynyt
isompikin kuoro. Pianon taakse ilmestynyt nuori ammattipianisti tulkitsi
joululaulua varmoin ja kokenein ottein.
Kirkosta astellessani pihalle olo on kuin useamman
rippileirin jälkeen. Olin lähtenyt pitämään huolta siitä että kaikki menisi
hyvin, ehkä opettamaankin jotain, on käynyt aivan päinvastoin. Nuoret ovat
pitäneetkin tietämättään huolta minusta ja opettaneet minua. Olenkohan tullut
vanhaksi ja raihnaiseksi? En ehkä vielä
mutamaan vuoteen. Välistä on hyvä
opetella ottamaan myös vastaan, se taito tuntuu olevan joskus itselläni ainakin
hukassa. Oma tärkeys ja taito voi
helposti peittää muiden paikalla olijoitten kyvyt. Ehkä joku on odottanut
saada tuoda lahjansa käyttöön, mutta lähtee pettyneenä pois paikalta, kun niin
”taitava” työntekijä on hoitanut homman.
Kiitos nuoret, teidän kauttanne minua kantoivat suuremmat
kädet.
T:aneli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti