keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Jälkiä sydämessä



 Tyttöseni kysyi yllättäen kesken leikkinsä: “Voiko sydämeen jäädä jälkiä?” Mistä lie moisen ajatuksen saanutkin. Ehkä siitä, että menneiden vesirokkojen seurauksena on puhuttu arvista. Tai toki jälkiä on tehty myös ulkona lumeen ja hiekkaan. En tiedä miksi kysyi.

Voiko sydämeen jäädä jälkiä? Ei tarvinnut kuin katsoa kysyjää silmiin, niin monet sydämelle painuneet jäljet tulivat mieleen näkyviksi kuviksi. Pienet sormet kädessäni. Ilo uusista taidoista ja yhteisistä hetkistä. Uhma ja päättäväisyys. Kuinka äkäpussi kesyyntyy sylissä.

Sydämen jälkiä ei voi peittää tai poistaa. Mutta jotkut jäljet voi jättää taakseen. Pyytää anteeksi ja sopia. Antaa anteeksi, jättää Isän sydämelle. Ehkä silloin sataa ainakin hiukan lunta syvälle painuneiden jälkien päälle. Toisten jälkien luo taas kannattaa palata, elää niitä hetkiä uudelleen ja vahvistaa muistoja.

Ehkä sittenkin tiedän, miksi lapsi juuri silloin kysyi sydämen jäljistä. Että muistaisin, miten paljon hyvää olen saanut. Että muistaisin, kuinka sydämeen tehdään jälkiä: niitä huudetaan, lyödään ja revitään. Tai niitä suukotetaan, silitetään ja kuiskitaan. Että muistaisin yrittää jättää ympärilleni niitä lempeitä jälkiä, joiden muistaminenkin tekee hyvää.

Haastan sinua, lukija, miettimään syvimpiä jälkiä sydämessäsi. Mikä on kaunein, surullisin, satuttavin, rakkain jälki sisälläsi? Pitäisikö johonkin palata ja käsitellä asiaa uudelleen? Tai pitäisikö jonkun jäljen äärelle palata vain elääkseen uudestaan onnellisen, kiitollisen hetken?

1 kommentti:

  1. Tämä kosketti kyllä syvästi. Täytyy yrittää tsempata äitinä, että jäisi lapsille mahdollisimman paljon hyviä jälkiä sydämeen.

    VastaaPoista