Leivoin pipareita. Tehokkaasti, liukuhihnameiningillä. Sydämiä, kukkia, enkeleitä. Kymmeniä, lopulta satoja. Kaksi pellillistä paloi. Aioin heittää ne heti roskikseen, mutta sulloin kuitenkin pussiin. Mustasiipisiä enkeleitä, murtuneita sydämiä, rumia kukkasia.
Pari päivää myöhemmin ulkoilin tyttöjeni kanssa. Ehdotin: "Haluaisitteko murustaa ne palaneet piparit pihalle?" Kaksi innostunutta katsetta ja syyhyäviä käsiä. "Joo, joo!" Kauan ja hartaasti tyttöset mursivat palaneita pipareita rukkastensa välissä. Ripottelivat pitkin pihaa. Miettivät, mahtaako kuusiaidan sisällä asua pikkulintuja, pitäisikö sinne lähistölle viedä hiukan ruokaa. Huomasivat hiiren tai muun pikkuotuksen jälkiä lumessa ja jättivät murusia sinnekin, mihin pienet jäljet päättyivät.
Sitten mentiin talon nurkan taakse odottamaan. Ei kestänyt kauaa, kun jo ensimmäinen harakka lensi nappaamaan piparkakun palasen hangelta.
"Olihan niistä sinun käräyttämistä pipareista paljon iloa", totesi 4-vuotias. Niinpä. Linnuille, lapsille ja minullekin, kun katselin lasten puuhia ja lintuja. Hetkinen, eikö Jeesuskin neuvonut katsomaan juuri näitä luomistyön ihmeitä: lapsia ja lintuja. Muistatko, mitä heidän esimerkistään sanotaan Raamatussa?
Ja lisäksi meille epätäydellisille pipareiden esimerkki on aika osuva. Ei täydellisen kauniita, ei kaikkia miellyttäviä, ei parempia kuin muut, mutta Jumalan luomia. Meidän epätäydellisyytemme ei ole hutilon leipurin syytä, Jumalan huolimattomuutta. Olen - ja sinä olet - Jumalalle täydellinen luomus ja sinulle on tarkoitus. Olihan niistä käräytetyistä pipareistakin paljon iloa.
Aivan ihania ja lohduttavia sanoja, Mari! Varsinkin joulun edellä sitä huomaa oman riittämättömyytensä ja epätäydellisyytensä - kuitenkin me kaikki tuotamme iloa ja lämpöä ympärillemme. Aika on rajallista, samoin ihmisen kyvyt - keskittykäämme joulussa siihen, mikä sen alkuperäinen tarkoitus on ollutkin - Jeesus-lapsi on tullut keskellemme meitä siipensä polttaneita enkeleitään hoitamaan, pelastamaan ja lopulta Taivaan kotiin mukanaan kantamaan.
VastaaPoistaOn oikeastaan aika ihanaa tajuta, että mitättömäksi, riittämättömäksi itsensä tunteva, "minusta ei ole mihinkään, en kelpaa mihinkään" -ajatusten kanssa kipuileva saa uskoa: minä olen Jumalan luoma - ja hyvä niin. Voin olla joidenkin ihmisten silmissä vähäpätöinen, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että Jumalan silmissä olen hyvä tällaisena. Eikö sen pitäisi riittää itsellekin?
VastaaPoista